5.3.2+17

17:07

Maailma on ihmeellisyyksiä täynnä, mutta uskallan vannoa, etten ikinä lakkaa ihmettelemästä kolmea seuraavaa: aika, rakkaus ja tähtitaivas. Ne ylittävät käsityskykyni jokaiseen suuntaan. Jokaisen rinnalla olen pieni ja tietämätön. Yhteenkään minulla ei ole valtaa. 

Istun bussissa, joka vie minut takaisin Pohjois-Karjalaan. Olin ajatellut kirjoittaa menneellä viikolla - ajatuskin oli lähestulkoon valmis, mutta minulla oli tärkeämpää tekemistä. Minulle itselleni on kuitenkin tärkeää, että julkaisen tänään jotain, vaikka se puolivalmis ajatus saakin jäädä pöytälaatikkoon. Olen liian syvissä vesissä ajatellakseni niin toimittavaa tekstiä nyt, joten improvisoin. Tänä itse valitsemallani kuukauden ensmmäinenä päivänä on teksin julkaiseminen osoitus ajalle, etten ole ihan täysi luuseri. Bussi on täpötäynnä ja ilma on jonkun muun jo hengittämää, mutta kun ajatuksissani on katkos ja auton hyrinä tärisyttää sormiani ilmassa näppäimistön yläpuolella, voin katsoa ulos ikkunasta niin kuin taiteilijat katsovat ja todeta, että onpa muuten perhanan kaunis ilma. 

Ajatuksenvirtaa tienpäältä. Jos lauseet loppuvat kesken tai vaihtavat äkisti suuntaansa, on se tilanteen sanelemaa runoutta. Naputan, poistan, naputan. Odotan ajatusta, katson ulos ikkunasta. Vedän jalkoja kohti rintaa kun ihminen horjahtelee kohti bussin takaosaa, syön evästä. Katson youtubesta musiikkivideoita. No niin.

Aloitan ajasta. En alusta, en lopusta, vaan teen läpileikkauksen juuri tästä hetkestä. Ei se ole kovin syvä, sillä sanani terän pituus on rajallinen, mutta minun lävitseni se menee kevyesti. Tämä on näyte ajasta. Pieni petrimaljallinen aikaa. Olen siitä yhtä kiinnostunut kuin biologi osuudestaan miljoona vuotta vanhaa vettä. 

Aika ei ole vertailukelpoinen yksikkö - korjaan, se ei kerro koko totuutta ja jättää lieventävät asiahaarat mainitsematta. Mutta miksi juuri sekunneista, tunneista ja vuosista on tullut saavuttamisen mittareita? Lue rivien välistä: miten lohdutan itseäni, kun olen hukannut aikaa, vaikka oikeastaan sietäisin saada korvilleni? Ajatus vetää minua kahtaalle. Mietin, ettei tarvitse tehdä suuria ollakseen onnellinen ja onnistunut, mutta samalla minua piinaa ajatus, etten minä ole ikinä elämässäni joutunut taistelemaan mistään. Nyt minussa on hirveästi pakkautunutta kunnianhimoa ja taistelutahtoa, mutta en oikein tiedä, mihin sen käyttäisin. Arjen sankarit puskevat eteenpäin ja taiteilijat työtään eteenpäin. Huippu-urheilijat tietävät, mitä he itseltään vaativat, eikä vähempi riitä. 

Jos minä vain suoristelisin mattoja, minusta tulisi varmasti mitä erinomaisin mattojensuoristelija - ei paras, sillä ne jotkut ovat tehneet sitä vaippaikäisestä asti, mutta todella loistava silti. Mutta kun minä en ole sataprosenttisen varma suoristelusta. Haluaisin myös naulata tauluja seinille. Monet menestyvät kahdessa asiassa (jotkut kaikessa, mitä tekevät), niin miksen minäkin. Voin joka toinen päivä suoristella ja joka toinen päivä naulailla. Loistavaa. 

Rakastan naulaamista, mutta vain silloin kun näen alan huippuja ja treenaan opettajani kanssa. Kotosalla vasarat ja naulat jäävät eteiseen. Eikä ihme! Olen viimeaikoina innostunut kamalasti ristipistotöistä. Pistelen menemään kokoajan. Paitsi silloin kun katselen junia. Siinä nyt ei voi olla erityisen hyvä; sama, jos sanoisi, että on tosi hyvä katsomaan elokuvia. Junat ovat oma intohimoni, rento vapaa-ajan viete, harrastus. Välillä on mennä yöjunat, siis -unet, kun kuulen vuoden 1957 tavarajunan kolkuttelevan raiteilla - se on pakko nähdä. 

Kymmenen vuotta myöhemmin kuvioihin on tullut mukaan kauluspaitojen silittäminen, tulitikun sytyttäminen ja satunnaisesti neliapiloiden keräily VAIKKA HALUAISIN TEHDÄ SITÄ IHAN HULLUNA ENEMMÄN. Katselen videoita, kuinka ihan huiput (niillä on varmaan sponsorit) keräilevät apiloita valtavailla niityillä ja kärsin istua paikallani. Haluaisin salaa olla niin kuin Siiri-silittäjä tai kaunis apiloiden keräilijä Ahti. Ihan sairaasti haluaisin, mutta minun halussani on jokin vikana; se ei ole yhteensopiva minun kanssani. Taidan vain haluta haluamista; kuvitella, että tuo jokin on minua varten. En oikeastaan osaa tehdä mitään, enkä ole ihan hirveästi yrittänyt. Minua itkettää vain silloin kun katson peiliin - ei sen takia, että olisin väsymykseen saakka todella tehnyt kaikkeni - puhumattakaan ilon kyynelistä, joita itketään silloin, kun kova työ vihdoin palkitaan. 

Minulla on ystävä, joka opiskelee yliopistossa napittamista. Kuumeiset päivät nappikirjojen keskellä vihdoin palkittiin, kun hän sai kutsun. Vielä paksummat kirjat koulussa eivät haittaa häntä, sillä hän on aina halunnut napittajaksi ja me kaikki tiedämme, että sillä työllä jos millä, on tarkoitus. Toinen ystäväni on valmistumassa ruutuhyppelijäksi. Hän ei ollut täysin varma, onko se juuri hänen alansa, sillä hänellä olisi ollut päätä myös ihan toisen ääripään työhön: eli kehrääjäksi. Mutta hän käytti päätään ja totesi, että nyt on aika hypellä ja siihen riittää tahtoa. Näyttäköön aika hyppyruudukossa, onko valinta oikea. Se ei kuitenkaan koskaan mene hukkaan. Kehräystä kun voi kuitenkin opiskella myöhemminkin ja sitä voi tehdä hyppelyn kanssa myöhemmin rinta rinnan.  

Olen todella iloinen heidän puolestaan. Olen todella iloinen kaikkien onnistujien puolesta. Kaikkien jotka tietävät, mitä tekevät. Olen ihan todella ihastunut erääseen huippunaulariin, siis häntä seuraavat sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa. Hän on kehittänyt siitä ihan oman juttunsa ja paiskinut hommia niin että rauta kumisee. Hänenkin puolestaan iloisten, mutta samalla olen niin saakelin vihreänä kateudesta. Tiedän, että omalla työllään olisi sitä meikäläinenkin varmaan päässyt pitkälle, mutta enää ei tunnu edes oleelliselta mitä he tekevät (ja mitä saavuttaakseen parhauden). Ei. Minä itken, koska heillä on jotain, mitä minulle ei ole annettu. Intohimon kohdetta, motivaatiota, selkeää unelmaa. Ei sellaista voi vain keksiä. Niin kuin ei voi myöskään vain päättää johonkin ihmiseen rakastua. Luulisi, että sen huomaisi jossain, kiihtyvässä sydämen sykkeessä tai muussa, jos sellainen olisi. Elämäntyö tehtävänä siis, tai elämänsä rakkaus rakastettavana. Ei kai sellaista voi olla huomaamatta?

20:35