Minun isälläni oli Opel Astra, joka eläköityään päätyi mökille serkkujen ralliautoksi. Nyt se ei elää käynnisty. Isä sanoi, että autoparkaa olisi pitänyt käydä käynnistelemässä talven aikana. Se ruostuu, jos sen unohtaa.
Tämä on allegoria. Jotenkin kirjoittaminen blogiin vain loppui ja aloittaminen tauon jälkeen tuntui joka päivä yhä haasteellisemmalta. Minusta tuntui, ettei yksikään ajatukseni soveltunut blogitekstin luomiseen. Lisäksi olin loppukeväästä niin ylikierroksilla, etten pystynyt istumaan alas ja ajattelemaan muuta kuin koulujuttuja tai sellaisia vammojani, joita en välitä ruotia julkisesti.
Ah, tavallaan lupasin itselleni silloin blogin perustamisen aikaan, etten koskaan pyytele anteeksi sitä, jos katoan netistä. Sori kaikki olemattomat lukijani, etten ole kirjoittanut aikoihin mitään turhanpäiväistä. (Oikeasti blogipalvelun kautta pystyy seuraamaan, kuinka monta kertaa jokainen teksti on luettu ja sen datan perusteella kiitän tässä suurella kunnioituksella vanhempieni lisäksi myös juuri Sinua.) Minä en ole kuitenkaan luvannut itselleni, enkä kenellekään muullekkaan yhtään mitään. Kukaan ei elääkseen tarvitse minua. Vain siskoni tökki minua juhannuksena: ”Selma, mihin sun blogi on kuollut?”
10 things which you can do to make your blog successful.
Noiden listojen kohdista minä en täytä yhtäkään täysin. Haluaisin toki ajatella että sisältöni on timanttista, mutta a) ei se aina ole, eikä mikään teksti ole koskaan täysin täydellinen ja jos haluaa julkaista vain täydellistä tekstiä, ei julkaise koskaan mitään, b) 8 of those 10 things consern something else than content.
Minä en aloittanut kirjoittamista mielessäni kuva itsestäni kuuluisana superbloggaajana, jolla on instagarmissa enemmän seuraajia kuin kotikaupungissani/-maassani on asukkaita, joka arpoo kerran kuussa lukijoilleen lahjan ja jonka kotiin satelee ilmaisia meikkejä, kirjoja, kahvinkeittimiä ja kutsuja eliitin kemuihin. Siinä kaikessa ei ole mitään vikaa, rakastan itsekin useita sellaisia, jotka täyttävät The Bloggaajan kriteerit. Mitä minä haaveissani näin, oli minä istumassa sunnuntaisin keittiönpöydän ääressä kirjoittaen. Dokumentoiden mikrokoossa elämääni ja maailmaa ympärilläni; toivoen ja uskoen, että joku havaintojeni kautta saa omalle ilmiölleen sanat ja muodon tai uuden näkökulman. Unelmissani on sitten ihmisten ajatteleva ja keskusteleva yhteisö. Tiedän, että teen itselleni hallaa haaveilemalla moisia ja kirjoittamalla harvoin tai en koskaan, sillä se tunnetusti karkoittaa jopa uskollisimmatkin lukijani (Äiti, Isä, Sisko). No, kahtellaan, sanoisi kämppis.
selma
 |
| Lisää kuvateksti |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti