Pitkospuilla unohdin muun maailman, asiat jotka odottavat ja omat kasvoni. Minä olin likaiset kädet, jotka pitelivät teemukia savuisessa kodassa. Minä olin jalat, jotka alaspäin vilkaistessani näin vievän minua eteenpäin, harppovan mutalätäköiden yli, kiipeävän vaaran harjalle. Minä olin hiki, joka huuhtoutui jokeen.
Vaellus on itseluottamus, suklaata ja pähkinöitä. Hajonnut kengännauha, pysäyttävä maisema ja ansaittu uni. Käsittämättömän hyvää ruokaa, hien ja savun hajuiset vatteet (kaikki), tulen vieressä litimärkänä höyryävä kenkä. Vettä joesta, huumaava happi. Kanssavaeltaja.
Kaveri on laulujukeboksi, lainavaatteet, kantapäät edessä polulla. Kolmatta päivää samat letit, pissatauko ja väsynyt nauru. Hän on oma kaunista maisemaa, siinä alusta loppuun. Yksinäisyyden vastakohta, örkkijahti, Louise.
Minne sitten menemme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti