sunnuntai 23. elokuuta 2015

7 juttua luopumisesta - osa 1.

5c9b6c5fcb601e7baaa130788b295345.jpg
Lapsuudenkotini oli jännittävä tavarametsä. Talo oli vanha opettajien talo, josta kuuli kaikenlaisia tarinoita kummituksista ja vintin suureen kattoparruun hirttäytyneestä miehestä. Kotona kaapeista löytyi, mitä ikinä saattoikaan tarvita, naulakko notkui toppahousuja ja nurkat täyttyivät leluista ja harrastusvälineistä. Se oli sellainen hallittu kaaos, neljän lapsen talous, jota muistelen suurella lämmöllä. Vaikka siellä asuu nyt jo joku muu lapsineen, vaihtanut tapetit ja täyttänyt talon omilla tuoksuillaan, on se aina mukanani kulkevan pienen minäni koti. Rakastin kellaria ja vinttiä, jonne oli kertynyt vuosikymmenien tavaraviidakko. Pingispöydän alle saattoi rakanetaa majan ja natisevasta kaapista löytyi isäni syntymävuoden Aku Ankkoja. Perustin ensimmäisen kahvilani hiekkalaatikkoon ja lensimme veljeni kanssa omenapuu-milleniunfalconilla kaukaiseen galaksiin. 

Antaisin aika paljon siitä, että olisin lapsi jälleen.

Isäni muutti lapsuudenkodistani pois pari - ei,  muutama vuosi sitten. Talon tyhjennys oli valtava urakka. Vaikka yritimme aloittaa hyvissä ajoin, kävi niin kuin aina käy - kiire. Heittelimme tavaroita intuitiivisesti eri laatikoihin: pelastusarmeijalle, sorttiin, roskiin, kierrätykseen, muuttolaatikoihin. Välillä unohduimme tutkimaan jotain ikivanhaa argeologista löydöstä: silloin joskus mystisesti kadonnut lelu, jota etsittiin itku poskella, isän kouluaikainen ainevihko, siskoni päiväkirja, vanha valokuva. Kaksikymmentä vuotta käytiin tehokkaasti läpi ja lajiteltiin. Raakaa, ajattelin, tämä luopuminen, muistojen valikoiminen ja entisen hylkääminen. 

Nyt näen asian hiukan toisin ja tämä Nuuskamuikkusen kuuluisa viisaus tiivistää sen: ”Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen." (Muumipeikko ja pyrstötähti

Pakettiauto lähti autosta kohti Ikaalista, miehet hakivat roskalavan pois, isäni ajoi peräkärryllisen vaatteita, leluja, astioita ja muuta tavaraa punaisen ristin keräyspisteeseen. Minä pakkasin pehmolelut, sekä nuket ja niiden tavarat laatikoihin ja väliaikaissijoitukseen äitini kotiin. 

Aikuisen silmään lapsen lelu on turvariepu, siirtymäobjekti, sievä viihdyke tai toisinaan ihan turha roju. Parasta lapsuudessani olivat tuntikausia kestäneet leikit metsässä, hiekkalaatikolla, leikkimökissä ja lastenhuoneen lattialla. Leikimme yleensä samoja leikkejä samoilla hahmoilla. Heidän elämänsä jatkui eteenpäin aina siinä paikasta johon sen oli jäänyt. Jos sai lahjaksi uuden nuken tai barbin, sille annettiin nimi ja nimellä oli persoona. Voisin litteroida minkä tahansa noista leikeistä, ja se olisi mielestä hyvä tarina yhä edelleen. Olen ikuisesti kiitollinen siskolleni Hannille kaikista niistä tarinoista, joita me yhdessä loimme. Haluan korostaa vielä, mielikuvitus ei tarvitse leikkikaluja ja lapset ovat kekseliästä sakkeja, esimerkiski yhteen lempileikkiimme ei tarvittu muuta kuin lumihanki ja puuhalko, mutta etenkin nukkeihin kiintyy kovasti. Ovathan ne niitä, omia lapsia. 

tumblr_m6pkkm4l7M1r8gbwko1_500.jpg

Tällä pohjsutuksella ymmärtänet, ettei ollut helppoa päättää noiden viimeisten laatikoiden kohtaloista. Odotellessani harjasin kaikkien hiukset ja puin ne nätisti. Kävin läpi vaatteet ja pikku tavarat. En halunnut myydä niitä, mutta en oikeasti myöskään säilytellä, sillä niillä ei ollut vuosiin enää leikitty ja muovi hapertuisi turhaan laatikossa, jos ne vain odottelisivat, että meillä jollakin on lapsia. (Tuo kuulosti nyt siltä, ettei kenelläkään tulisi koskaan olemaan, mutta tarkoitan, että arvioin siis, että aika pitkän ajan kuluttua.) Päädyin lopulta myymään kaikki pikkuruiset huonekalut ja muut tavarat, söpön tilpehöörin. Säästin tätini ompelemat vaatteet. Asetin nuket tuoliin ja otin kuvan. Laitoin yhteen laatikkoon ne, jotka jäivät odottamaan pieniä vieraijiloita ja toiset pakkasin ystäväni Julian autoon. Julia ajoi lastin Helsinkiin Hope-yhdistyksen tavaravastaanotolle. ”Sinne menivät”, tuli teksiviesti. Kiitos Julia. 

Kyllähän se hetken kirpaisi, mutta mihin minä 19 vuoden iässä nukkeja, barbeja ja pehmoleluja tarvitsen. Nyt huomaan, etten minä niitä kaipaa ja ymmärrän, etten minä itseasiassa niistä luopumista pelännyt. Pelkäsin antavani pois elämäni onnellisimman ajan. Pelkäsin, että unohdan. 


Voi Muikkunen, ensimmäinen ja ikuinen rakkauteni,  kuinka oikeassa olitkaan. 

Selma

Albert: This is about how I took our dolls and barbies to charity and realized that I do not need them to remember how happy and lucky kid I was. 


2 kommenttia:

  1. Ihana tuo nuuskamuikkusen lainaus. Täällä yks hamstraaja ilmottautuu! Ihan liikaa kaikkea ja luopuminen vaikeaa. Mummi nukkui pois viime kesänä ja vaari muutti pienempään asuntoon. Mua ahdisti aivan jäätävästi kun kaikki heitti tavaraa menemään noinvaan. Ravasin pelastamassa esineitä ja jotenki pidin kovaa kiinni, koska jokainen niistä esineistä oli pala mummoa...

    Kiinnostava blogi sulla!

    Apilankukkanen.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Feel you bro. Mutta sitten kuitenkin ne ihmiset on muistoissa jossain muualla, kuin niissä tavaroissa. Toisaalta niillä jos joillain tavaroilla on mukavaa ympäröidä itsensä (sen sijaan, että ostaisi uutta).

      Poista