Muutto, uudet opinnot, uudet tyypit, uusi arki, arki?, tuhat tuulta ja suuntaa ja ajatusta.
On ollut niin paljon, mistä kirjoittaa, joten en ole kirjoittanut mistään. Ajatuksia on ollut todella vaikea koota.
Varmuudella voin sanoa oppineeni yhden asian: uskallan soittaa huoltomiehelle. Puhelut - niitä olen ennen välttänyt kun vaan suinkin mahdollista. Kävelen mieluummin paikan päälle tai vielä mieluummin jätän viestin.
Katsotaanpa.
”Hei.”
”No täällä on Selma Hopsu terve.”
”Hei.”
”Sitä tässä soitan, kun, että- ”
Ja niin edelleen. Puheluista, ja varsinkin niiden aloittamisesta tekee vaikean se, kuinka olla pitämättä monologia ja kuninkaallisen pitkää hoviesittelyä itselleen ja sanoa kuitenkin oleellinen.
Olen ottanut tavaksi vastata puhelimeen omalla nimelläni, sillä telkkarista tuttu ”haloo?” (halloota!) ei oikein istu. Ystäväni ihmetteli eilen, eikö minulla ole hänen numeroaan. Mitä ihmettäsinne puhelimeen sitten pitäisi vastata? Kyllähän ystäville voi vastata mitä vaan huumorin piiriin nyt sattuu kuulumaan, mutta sitten ovat nämä kelan tädit ja huoltomiehet ja muut tyypit. Joskus sanon nimeni ja asiani putkeen, mutta se toisinaan siltä, että kiilaan kokoajan päälle. Mutta jos sanon vain oman nimeni ja pidän kohteliaan tauon, kuuluu linjan toisesta päästä ”niin?”
Siitä huoltomiehestä. Uusi kotini on varsin mukava, huoneeni on oikeasti olohuone, joten nautiskelen loft-tyylisestä tilavuudesta, mutta vessa tuotti viimeiset kaksi viikkoa pientä päänvaivaa. Asiansa piti huuhdella menemään ämpärillisellä vettä -ja vieläpä trooppisessa kuumudessa, joka hyökkäsi aina päälle kun oven avasi.
Harrastin partiota yläasteella ja yksi mestäretkien ja vaellusten parhaita puolia varsinkin silloin oli se kun pääsi kotona vessaan ja suihkuun. Muistan elävästi, kun palasin kerran talvileiriltä. Potkaisin kuomat eteiseen ja juoksin toppavaatteissani vessaan. Siinä istuessani haistoin savun vaatteissani ja siristelin silmiäni keinovalossa. Kotiinpaluu tänään simuloi melko samanlaista tilannetta. (Kärsin pahasta kotimatkapissahätäsyndroomasta). Voi sitä riemua, kun omassa toiletissa odotti tavallinen inhimillinen lämpötila ja omat jätökset katosivat kirjaimellisesti nappia painamalla. Kiitos, herra talonmies. Kiitos, kun laitoit myös nimemme oveen.
 |
| kuivat ja väsyneet |
Taputan itseäni olkaan hankinnasta, jonka tein viikonloppuna. Aika harvat asiat ovat oikeasti kriittisen välttämättömiä, mutta verhot loftissani ovat kyllä sellainen asia. Asuntomme on maan tasalla, tai siis alimmassa kerroksessa, ja ikkunani on käytännössä seinän kokoinen. Viikkonani kultakalana pelkäsin kaikenlaista hyypiötä ilmestyvän ikkunani taakse tai että pihan linnut ottaisivat tavaksi lennellä sitä päin.
Elämä täällä alkaa pala kerrallaan jäsentyä, vaikka vielä hukkaankin kaiken koulun jälkeen jäävän ajan jonnekin omituiseen paikkaan. Kokopäiväinen treenaaminen vaatii vielä tottumista ja niin usein kotiin palattua aika menee ihme haahuiluun. Kävin eilen marjassa ja se tuntui hirveältä saavutukselta.
Outokumpu on muuten kokoonsa nähden aikamoinen kulttuurimesta. Yllättävän moni taiteilija, esimerkkinä Leena Lehtolainen ja Anna Puu, on täältä kotoisin. Lisäksi täällä tapahtuu paljon ja puitteet tapahtumiselle ovat loistavat. Vanhalle kaivokselle remontoitu Kiisu-sali on persoonallinen ja inspiroiva paikka. Olin viimeksi tänään siellä kuuntelemassa siellä Matka marien maalle-konserttia ja myös monet meidän koulun jutut esitetään usein siellä. Myös Kuopio ja Joensuu ovat lähellä, Kuopio merkittävän tanssikaupunkina tarjoaisi jos monenmoista. Heitimme yhdellä autolla keikan sinne viimeviikolla ja kävimme katsomassa, tai pikemminnkin kokemassa Minimin P*llurallin. Se oli hulvatonta se, vaikka draaman kaari värittikin iltaa. Näin hyvin siitä kirjoitti Itä-Suomen ylioppilaslehti.
Pahoittelen tekstin sekasotkua, mutta uskallan luvata, että viimeistään syyskuun tullessa osaan jäsennellä näkemääni ja kokemaani paremmin isoon ja pieneen, oleelliseen ja epäoleelliseen.
Selma
😃
VastaaPoista😃
VastaaPoista