Lapsuuteni kivuliain muisto liittyy ehdottomasti puisiin nojapuihin alakoulun pihalla. Telinettä kutsuttiin norsuksi ja siinä leikittiin kisaa. Minä harrastin niillä myös nuorallakävelyä sillä seurauksella, että kerran jalkani lipesi ja minä putosin puutangolle haaroilleni. Esitin, ettei mitään sattunut ja istuin koko loppupäivän ihan tuolin reunalla. Kotiin kävelin jalat hankalasti levällään, sillä ulkoiset häpyhuuleni olivat siniset ja turvonneet kuin mikä tahansa ruumiinosa sellaisen tällin jälkeen. Äiti tajusi lopulta ihmetellä kummaa käytöstäni ja se oli sitten terveyskeskuskäynnin paikka. Lääkäri oli sentään omalääkärimme sijasta nuori nainen, joka kertoi itse lapsena pyllähtäneensä kiukaan päälle. Sopertelen siitä huolimatta edelleen lääkäreille, niin puhelimessa kuin vastaanotolla. Oli vaiva mikä tahansa, minä olen nolo. Olen aina alasti läpivalaistuna, vaikka lääkäri tähyilisi vain valolla korvaani. Lähetän paljon rakkautta ja sympatiaa kaikille tähystetyille ja muille tutkituille.
Tämä tarina tuli mieleeni pötköttäessäni takapuoli paljaana urheiluhierojan pöydällä pääsiäislomalla. Selkä ei ole niin herkkä ja vaatii vain paidan riisumisen ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulta hierottiin mitään muuta kehonHoutosaa. Annoin tämän ystävällisen miehenkörilään käydä alaraajojeni kimppuun, koska olin päättänyt niin jo etukäteen ja hyvä niin. Muuten olisi saattanut mennä pääsiäispupu pöksyyn, enkä olisi ehkä koskaan saanut tietää, miltä tuntuu, kun koko lantion seutu ei kiristä ja väännä miten sattuu, vaikkei se ilo niin kauan kestänyt kuin toivoisi. Olin reipas, enkä tehnyt asiasta mitään numeroa, sillä minä olen tanssija hemmetti soikoon, kroppa pitää saada kuntoon, enkä minä nyt kosketusta pelkää! Kai. No niin. Housut pois. Onneksi ajattelin asiaa aamulla alushousuja valitessani.
Tuttu sisäinen punastelu vaivasi minua koko ajan, mutta se heikkeni kyllä. Jutustelimme mukavia ja niitä näitä ja minä otin opikseni niin paljon kuin mahdollista, sillä mielelläni teen itse duunia sen eteen, ettei minun tarvitsisi jatkossakaan heittäytyä fyssarin pöydälle gordionin solmuna. Jossain vaiheessa minä kerroin, että minä olen vältellyt urheiluhierojan vastaanottoa. Mies nappasi vihjeeni ja vastasi leppoisasti, niin kuin minä jo tiesinkin: hän näkee kaikenlaisia kehoja työkseen. Toisille jo pelkkä puseron riisuminen vaatii suunnatonta tahdonvoimaa, kun taas toiset ovat heti ilkosillaan ja kysyvät miten päin pöydällä olisi tänään tarkoitus maata. Keho on herkkä kanava suoraan meihin itseemme (tämä on minun lauseeni) ja kokemuksemme siitä ei voi olla mitään muuta kuin subjektiivinen ja omien ajatustemme värittämä. Mies kertoi, että hänen vastaanotollaan käy tyyppejä, jotka saattavat olla täysin tikissä, mutta näkevät itsessään kaikenlaisia vikoja ja puutteita, sekä niitä, jotka eivät kaikkien standardien mukaan ole täydellisiä, mutta pitävät itseään sellaisena. Sitten yli sata kiloa aikuista miestä nojasi jumiin vasemmassa pakarassani ja minä yritin hengittää.
Reilun tunnin jälkeen tunsin suurta kiitollisuutta sekä pientä lämpöä sydänalassa. Jospa sitä opettelisi rakastamaan itseään vähän enemmän ja häpeämään kaikkea enemmän vähemmän.
Menin kotiin ja julistin niissä fiiliksissä isäni avovaimolle, että tästä alkaa hyvä kevät. Nyt, viikkoa myöhemmin, olen edelleen samaa mieltä, mutta sillä erotuksella, että tiedän sen hyvyyden olevan ratkaisevasti minusta itestäni kiinni.
Olin jo lopettamassa tätä tekstiä, mutta tajusin maininneeni myös sen voitonriemun. Ihana tunne aidoimmillaan. Parhaimmillaan silloin kuin on voittanut itsensä ja tehnyt jotain uutta, erilaista ja yllättävää. Opettajamme joskus huutaa kesken improvisaation, että yllättäkää itsenne! Studion suljetussa ympäristössä se on helppoa ja turvallista, mutta sen ulkopuolella pohdin ja lähes järjestelmällisesti jälkeenpäin epäröin ottamiani askelia. Vaikka eihän metrin jälkeen voi edes tietää, onko oikealla suunnalla, kun ei niin lyhyt matka näy liikkeenä kartalla.
Minä tunnen voitonriemua joka kerta, kun olen juossut kovempaa ja kauemmin kuin ennen, kiivennyt korkeammalle, julkaisen blogitekstin ja kun yleisö osoittaa suosiotaan. Olen voittaja kaataessani ensimmäistä kertaa puun järven jäälle ja soittaessani sellaisen aikuisten ihmisten puhelun lääkäriin tai verotoimistoon. Ylitän maaliviivan joka kerta kun katson peiliin ja siellä on hymyilevä nainen. Se vasta voitto onkin.
Ah! Iina & Albert: winner takes it all, including happiness
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti