Outokumpu - Episodi I: paska pulma ja pilluralli

Muutto, uudet opinnot, uudet tyypit, uusi arki, arki?, tuhat tuulta ja suuntaa ja ajatusta.

On ollut niin paljon, mistä kirjoittaa, joten en ole kirjoittanut mistään. Ajatuksia on ollut todella vaikea koota. 

Varmuudella voin sanoa oppineeni yhden asian: uskallan soittaa huoltomiehelle. Puhelut - niitä olen ennen välttänyt kun vaan suinkin mahdollista. Kävelen mieluummin paikan päälle tai vielä mieluummin jätän viestin. 

Katsotaanpa.

”Hei.” 

”No täällä on Selma Hopsu terve.”

”Hei.”

”Sitä tässä soitan, kun, että- ” 

Ja niin edelleen. Puheluista, ja varsinkin niiden aloittamisesta tekee vaikean se, kuinka olla pitämättä monologia ja kuninkaallisen pitkää hoviesittelyä itselleen ja sanoa kuitenkin oleellinen. 

Olen ottanut tavaksi vastata puhelimeen omalla nimelläni, sillä telkkarista tuttu ”haloo?” (halloota!) ei oikein istu. Ystäväni ihmetteli eilen, eikö minulla ole hänen numeroaan. Mitä ihmettäsinne puhelimeen sitten pitäisi vastata? Kyllähän ystäville voi vastata mitä vaan huumorin piiriin nyt sattuu kuulumaan, mutta sitten ovat nämä kelan tädit ja huoltomiehet ja muut tyypit. Joskus sanon nimeni ja asiani putkeen, mutta se toisinaan siltä, että kiilaan kokoajan päälle. Mutta jos sanon vain oman nimeni ja pidän kohteliaan tauon, kuuluu linjan toisesta päästä ”niin?”

Siitä huoltomiehestä. Uusi kotini on varsin mukava, huoneeni on oikeasti olohuone, joten nautiskelen loft-tyylisestä tilavuudesta, mutta vessa tuotti viimeiset kaksi viikkoa pientä päänvaivaa. Asiansa piti huuhdella menemään ämpärillisellä vettä -ja vieläpä trooppisessa kuumudessa, joka hyökkäsi aina päälle kun oven avasi. 

Harrastin partiota yläasteella ja yksi mestäretkien ja vaellusten parhaita puolia varsinkin silloin oli se kun pääsi kotona vessaan ja suihkuun. Muistan elävästi, kun palasin kerran talvileiriltä. Potkaisin kuomat eteiseen ja juoksin toppavaatteissani vessaan. Siinä istuessani haistoin savun vaatteissani ja siristelin silmiäni keinovalossa. Kotiinpaluu tänään simuloi melko samanlaista tilannetta. (Kärsin pahasta kotimatkapissahätäsyndroomasta). Voi sitä riemua, kun omassa toiletissa odotti tavallinen inhimillinen lämpötila ja omat jätökset katosivat kirjaimellisesti nappia painamalla. Kiitos, herra talonmies. Kiitos, kun laitoit myös nimemme oveen. 

kuivat ja väsyneet

Taputan itseäni olkaan hankinnasta, jonka tein viikonloppuna. Aika harvat asiat ovat oikeasti kriittisen välttämättömiä, mutta verhot loftissani ovat kyllä sellainen asia. Asuntomme on maan tasalla, tai siis alimmassa kerroksessa, ja ikkunani on käytännössä seinän kokoinen. Viikkonani kultakalana pelkäsin kaikenlaista hyypiötä ilmestyvän ikkunani taakse tai että pihan linnut ottaisivat tavaksi lennellä sitä päin. 

Elämä täällä alkaa pala kerrallaan jäsentyä, vaikka vielä hukkaankin kaiken koulun jälkeen jäävän ajan jonnekin omituiseen paikkaan. Kokopäiväinen treenaaminen vaatii vielä tottumista ja niin usein kotiin palattua aika menee ihme haahuiluun. Kävin eilen marjassa ja se tuntui hirveältä saavutukselta. 

Outokumpu on muuten kokoonsa nähden aikamoinen  kulttuurimesta. Yllättävän moni taiteilija, esimerkkinä Leena Lehtolainen ja Anna Puu,  on täältä kotoisin. Lisäksi täällä tapahtuu paljon ja puitteet tapahtumiselle ovat loistavat. Vanhalle kaivokselle remontoitu Kiisu-sali on persoonallinen ja inspiroiva paikka. Olin viimeksi tänään siellä kuuntelemassa siellä Matka marien maalle-konserttia ja myös monet meidän koulun jutut esitetään usein siellä. Myös Kuopio ja Joensuu ovat lähellä, Kuopio merkittävän tanssikaupunkina tarjoaisi jos monenmoista. Heitimme yhdellä autolla keikan sinne viimeviikolla ja kävimme katsomassa, tai pikemminnkin kokemassa Minimin P*llurallin. Se oli hulvatonta se, vaikka draaman kaari värittikin iltaa. Näin hyvin siitä kirjoitti Itä-Suomen ylioppilaslehti. 

Pahoittelen tekstin sekasotkua, mutta uskallan luvata, että viimeistään syyskuun tullessa osaan jäsennellä näkemääni ja kokemaani paremmin isoon ja pieneen, oleelliseen ja epäoleelliseen. 

Selma

Idiooteilla ilmaiset

”Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset” -sanonnan voisi päivittää muotoon ”hyvät on halvat huvit, ilmaiset ihmeelliset”. Näin sanonta ei ottaisi kantaa ihmistyyppeihin tai luokittelisi. Lisäksi viittaus varallisuuden ja älykkyysosamäärän välillä katoaisi. 

Tällä akateemisella insertillä (ei, Outokumpu ei ole vielä tehnyt minua mökkihöperöksi) hyppään yhteen lempiaiheeseeni - raha. Tuntuu, että rahasta puhuminen etenkin Suomessa on välillä, no, ei nyt tabu, mutta sellainen epämiellyttävä aihe. Ehkä se juontaa juurensa aikaan, jolloin omaisuus ja työ ”suo, kuokka ja Jussi”- tyyppisesti määritteli henkilön statuksen. Tai no, taitaa tuo olla jossain määrin läsnä edelleen. 

Entä sitten köyhyys? Siitä nyt ei voi ainakaan puhua ja dilemman muodostaa myös köyhät ja ”köyhät” asetelma. Eli niitä, jotka karkeasti luokiteltuna seisovat leipäjonoissa ja niitä, jotka sijoittautuvat piirun verran keskituloisten (joka on melko hämärä määre sekin) alapuolelle. 

Minun kotonani on aina puhuttu rahasta, niin hyvässä kuin pahassa. Olen oppinut, ettei raha kasva puussa, mutta myös sen, ettei aina tarvitse säästää kuittia ja laske joka ikistä penniä. olen aina inhonnut yli kaiken rahan pyytämistä vanhemmiltan ja tehnyt kesätöitä 14-vuotiaasta. (Rouva otti minut ja Mikaelan kahdeksi viikoksi kitkemään rikkaruohoja mansikkamaalleen). Olen oppinut myöskantapään kautta, kuinka toimeentulosta murehtiminen ja rahariidat ovat kamala stressi ja sitä haluaisi aina vaan kuuluttaa, että voi, onhan sitä paljon tärkeämpiäkin asioita kuin raha, mutta ei se minusta nyt aina ihan niinkään mene. Veikko ja Laina Hurstin jonossa seisovat tietävät, että jos maha on tyhjä, ei downshiftaaminen ilostuta.

Tienkäyttöoikeus

Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa, on papallani, entisellä duunarilla, tapana sanoa. Minä jatkaisin tähän, että köyhän - tai kenen tahansa - kannattaa kuitenkin etsiä edullisempia vaihtoehtoja. Tänä päivänä löytyy niin paljon tavaraa käytettynä, myös uutta ja priimaa, ettei ole mitään järkeä käyttää rahojaan uuteen. Istuimme Kaarna-näytelmän harjoitteluaikaan kerran ppuvustossa ja muistan, kun puvustajamme Anna-Leena sanoi, että vaikka kaikki maailman vaatetehtaat lopettaisivat tuotantonsa tähän paikkaan. riittäisivät vaatteet koko ihmiskunnalle seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Jatkaisin pappani viisautta vielä muutan myös, ettei rikkaan pitäisi ostaa halpaa epäeettistä romua, vaan laadukkaita ja kierrätystä, sekä aikaa kestäviä tuotteita. (Asiasta kukkaruukkun, en ole varmaan ainut, joka vihaa ketjuliikerytkyjen valloittamia kirpputoripöytiä.)

Olen kulutuskriittisenä tyyppinä iloinen hiljalleen tapahtuvasta suunnanmuutoksesta. Tyypit ovat alkaneet panostaa ylimääräisillä rahoillaan elämyksiin päättömän shoppailun sijaan, aineettomat lahjat nostavat suosiotaan vuosi vuodelta ja kirppareistahan on nyt tullut trendikamaa. 

Ai niin, mikä sitten on tärkeämpää kuin raha? Läheisyys, turvallisuus, terveys, tieto, vapaus ja aika ainakin. Paradoksaalista sinänsä, että terveyttä, tietoa ja aikaa voidaan ainakin jossain määrin mitata rahassa. Teveyttä ei voi ostaa, mutta jos siihen panostaa, mirä varmimmin lopulta säästää rahaa. Elintasosairaudet lkun kuitenkin leikkaavat melkoisen ison loven valtion budjettiin. Ja hei, aika on rahaa. Meillä kaikilla on vain 24 tuntia vuorokaudessa, joten oman ajan antaminen lahjaksi taitaa olla arvokkainta, mitä meillä on. 

Säästäväisyys on paitsi järkevää ja usein ekologista, myös parhaimmillaan hauskaa. Okei, se oli vähän banaali lause, mutta en keksinyt parempaa. Pointtini oli, että pihtailu tarjoaa hyvän vaihtoehdon, vaikka ei olisikaan ns. pakko säästellä. Ei kaupasta ostettu ja suoraan pakasta vedetty tavara on monella tapaa spesiaalimpi. Kirpparipöytiä koluamalla löytää sellaisia juttuja, joita ei välttämättä kaupan hyllyltä ostaisi. Kirjoittamalla osoitteeseen tori.fi eteesi tupsahtaa se täydellsin pöytä, mitä et edes osannut etsiä. Roskalavalla oli juuri se tuoli, jota olit oikeastaan tarvinnut. 

Ajamme autolla navigaattorin ohjaamaan osoitteeseen, mummo köpöttää portille vastaan, ojennan hänelle nipun raparperia ja kannamme liiteristä pölyttyneen pöydän äitini autoon. Parasta ikinä. Vanha kunnon vaihtokauppatalous. Kyllä minä maksan kirpputorilla ihan mielelläni pennin tästä ja toisen tuosta, mutta yksi tärkeämpi asia kuin raha, on vain päästä eroon jostain asiasta - ja tämä asia voi olla jollekulle toiselle tuiki tärkeä asia. Silloinkin, jos joku luovuttaa ilmaiseksi jotakin, minä annan vaihtokaupassa jotain - kahvia, suklaata, raparperia. Arvo on symbolinen. Kiitos. 

kuvat: imdb.com

PS. Ennen kuin tämä juttu karkasi käsistä, minun oll tarkoitus kirjoittaa elokuvasta The Station Agent. (Ohjaukseta vastaa Thomas McCarthy - minulle ihan uusi nimi.) (Kaikki Game of thrones ja Peter Dinklage -fanit huomio! Ja jos tykkäsin Koskemattomat-leffasta, tykkäät varmaan täsätkin.) Hommasin itselleni kijastokortin tänne Pohjois-Karjalaan (tottakai, ja vaihdoin farkut verkkarihousuun) ja käteeni tarttui pikapikaa juuri ennen sulkemisaikaa (metsästin kotiimme kuumeisesti suihkuverhoa) tuo kyseinen elokuva. Hahmokeskeinen elokuva maistui elämältä ja tuntui hyvältä. Karikatyyriset hahmot olivat ihmisiä ympärimmältämme. Oli helppo rakastua jokaiseen. Nauraa heidän kanssaan, eikä heille ja tuntea heidän kipuilunsa tässä elämässä. Michelle Williams, vaikka ihana onkin, oli vähän random hahmo kuvioissa, mutta Patricia Clarkson ja Peter Dinklage olivat varmaa tavaraa. Tai Patrician herkän naisen olin jossain määrin nähnyt jo ehkä aikaisemmin, mutta Peterin roolisuoritusta katsoessani häpesin hieman sitä, kuinka olin tottunut yksinkertaisesti pitämään häntä sinä jokapaikan kääpiönä. Mies on kuitenkin ensisijaisesti huippunäyttelijä, kyllä, niihin lyhytkasvuisten rooleihin, mutta tämä  hyvinkirjoitetussa esiin nousi etiin ne kodelliset kyvyt. Rooliin tarvitaan vaalea nainen, lihaksikas mies, pullea lapsi, lyhytkasvuinen mies. Lopulta roolin määrittää kuitenkin käsikirjoituksen sisältö, dialogi ja eleet. Ja se jokin sielukkuus. Roolittajat ovat kyllä taianomaista sakkia. Tästä elokuvasta kyllä maksaisin. Symboolisen raparperikimpun. Kiitäisin täydestä sydämestäni, enkä osaisi arvottaa sitä rahassa. 

Selma 

PPS. Ai niin, oh ja mijoona sydäntä tuolle ystävyyden kauneudelle.

Minähän en lue - ajatuksia lukemisesta

Olen tunnistautunut lukutoukaksi. Minä rakastan kirjoja, kirjakauppoja ja kirjastoja. Vanhojen kirjojen tuoksua, kirjainten sievää fonttia, kansikuvia. Tykkään lukea arvosteluja ja takakansia. Ennen kaikkea minä rakastan hyvää tarinaa, jota vie mennessään rivien väliin. Kerään vinkkejä ja kokoan listoja muistikirjoihin, puheineen ja kaiken maailman lappusille laukkujen pohjille.

Yksi juttu. Minä en lue.

Tai luen, mutta en niin paljon, kuin oikean Lukutoukan pitäisi arvonimensä ansaitakseen. Nuo muut ulkoiset kriteerit täytän ihan hyvin, mutta usein on pitkiä aikoja, jolloin en ole kääntänyt sivuakaan. Lisäksi minusta tuntuu, etten ole kiovin sivistynyt lukija, kun en ole koskaan lukenut niitä oikeita kirjoja, niitä, joita jokaisen vähääkään itseäänkunnioittavan kirjaihmisen tulisi.

Olin sangen lupaava lapsi ja teinikin vielä (vaikka luin paljon silloin, käytin aikani samojen sarjojen uudelleen ja uudelleen lukemiseen), mutta  lukiossa aikaa oli vaikea löytää. Bussissa olin usein niin väsynyt, että nukahdin kirja käteen.

Olen enemmänkin kirjahiiri: nakerran kirjojen ja koko kirjallisuuden alan reunaa, mutta siihen se sitten jää. Tämä oli viikon paljastus. Huu.

Peli on kuitenkin kaikkea muuta kuin pelattu, etenkin, kun lukeminen on sellainen harrastus,  joka voi jatkua siitä ensimmäisestä aapisesta hautaan saakka. Se on aika hyvin se.

Reissukirjan viimeinen sivu

Mitä sitten ovat ne kirjat, joita kaikkien itseään kunnioittavien lukutoukkien tulisi lukea? Ei mitään hajua. Tai on hajua, mutta mistäs aloitat.

Minä aloitan Siri Hustvedtin teoksesta Kaikki mitä rakastin, (jonka mukaan yksi suosikkiblogini on nimetty), joka lähti mukaani pienestä sievästä antikvariaatista Vallilasta viimeviikolla. Menen ihan pöhköksi korkeiden kirjapinojen ja huojuvien hyllyjen keskellä, mutta sain pidettyä pääni viileänä ja ostin sen lisäksi vain kaksi muuta kirjaa. Olin sitä paitsi menossa mummolle kylään ja ajattelin, että hyvällä tuurilla näistä on yksi sellainen, jota hän ei ole lukenut. Yks sulle, kaks mulle, mummi!

Kirja aloittaa projektini k/kk eli kirja kuukaudessa. En halua sen enempää suunnitella, mitä kirjoja tulen lukemaan, joten valitsen kylmän viileästi seuraavan niiltä pitkiltä listoiltani fiiliksen mukaan tai menen kiireettömästi kirjastoon vaeltamaan. (Tosin silloin on aina vaarana se, että mukaan lähtee torni. Lukiossa tein sitä, että raahasin laukuittain kirjoja kotiin ja takaisin kirjastoon ilman että olin lukenut niistä takakantta enempää. Masensin itseäni. :D) En halua haukata liian suurta palaa tai varsinkaan stressiä tästä, päin vastoin. Yksi kuukausi on hyvä aika lukea kirja kuin kirja ja lyhyemmän kanssa voi vähän pihistää pidemmälle. Nämä deadlinet ovat vain itselleni, ikään kuin muistutukseksi. Että jos ei pysty, niin ei pysty.

Ei ole vuodenaikaa, joka olisi toistaan parempi lukuhommille, mutta syksy on hirveän hyvä! Siinä on se melankolinen fiba, joka sopii hyvin yhteen nahkalaukkujen, neuleiden, teen ja kellastuneiden sivujen kanssa. Minun koululaukkuni on täynnä treenikamoja, mutta jos sinä raahat omassasi koulukirjoja, sujauta mukaan lastia keventämään yksi hyvä kirja, jonka avaat mielelläsi.

Omia lemppareitani syksyyn ovat Ruohometsän kansa, Torey Haydenin kirjat ja Hobitti - oh, ja tietenkin Harry Potterit, mutta niissä meneekin koko syksy!

Mitkä kirjat ovat sinun mielestäsi niitä, jotka jokaisen tulisi lukea?

Selma