Minä olen kirjoitellut jo pari viikkoa tekstiä työotsikolla turnin' 20, mutta jokin siinä on tuntunut hirveän raskaalta. Sen piti olla syntymäpäiväni superjulkaisu, minulta lahja maailmalle, syvästi vuosien täyttämisen tuntemuksia ruotiva teksti, mutta tässä minä olen, syntymäpäiväni aamuna, eikä valmista ole.
Se on ironista, sillä siitä se olisi kertonut. Keskeneräisyydestä, ajan tuhlaamisesta, häpeästä. kerron siitä näin: jättämällä sen teksin ja aikakauden taakseni (ehkä palaan siihen joskus, ehkä) minä paradoksaalisesti menen eteenpäin. Sillä aika tekee niin niin vääjäämättä ja minä sen mukana, saavutin minä siinä ajassa jotain tai en, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Minä sanoin eilen ystävilleni kaiken, mitä sanottavaksi piti saada. Joko puhuminen tulee helpommaksi tai minä olen oppinut. On aika olla itsevarmempi.
Onnittelen itseäni päätetystä vuosikymmenestä, heitän sen kunniaksi rinkan selkään ja lähden peukku pysyssä kohti Kuusamoa, sinne poluille pohtimaan ja hengittämään uusilla parikymppisen keuhkoillani. Täältä tullaan trangiasafka, yöt riippumatossa ja Roosan kantapäät edelläni polulla.
Täältä tullaan syksy. Mitä kaikkea pidätkään sisälläsi.
Selma
maanantai 8. elokuuta 2016
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Improvisaatiosta
Viime keväänä, kun elämä tuntui ikävältä, pelasti minut monena aamuna José Gonzálesin kappale Stay alive. Siinä on sellainen noste, joka vetää ylös sängystä pimeimpinäkin päivinä tai juoksemaan kotiin loppumatkan. Plus että se on mitä hellyyttävimmän Walter Mitty-elokuvan soundtrackilla - leffa, joka aiheuttaa aina pakonomaista tarvetta lainata veljen lonkkaria ja hypätä seuraavaan laivaan kohti mitä vain. Toimia heti. Tarttua elämäänsä kiinni ja ravistaa kunnolla.
Improvisoidessa toimii vaistojensa varassa. Päätökset syntyvät hetkessä ja tuntuu kuin koko aivokapasiteetti olisi käytössä, kun kehon sensorit välittävät informaatiota kaikista aisteista. Viimeinen kattaus -näytelmän tekoprosessi ja taakse jääneet kolme näytöstä todistavat seuraavan: parhaita juttuja elämässä ei voi suunnitella eikä ennakoida. Jälkeenpäin tosin voi tulla kaikenlaisia hyviä ideoita, mutta sitä kutsutaankin sitten oppimiseksi. Tänään valomiehen pöytä levisi kasaan. Raamatullisesta käsikirjoituksesta opiskeltu näytelmä olisi voinut kaatua siihen. Meidän kahvilassamme oli sähkökatkos. Kukaan ei miettinyt sitä hetkeäkään. Ihan samalla tavalla on tämä oikeakin elämä ihan silkkaa improvisaatiota. Joku sanoo jotain, tekee jotain, maailma tempaisee meidät jonnekin. Me reagoimme. Sanomme kyllä kaikelle muulle, paitsi sille, mille on sanottava ei.
Minulla on tälle illalle myös toinen elämä-metafora. Kuka muu on pelannut skidinä Tarzan-playstation-peliä? Vaikka et olisikaan, pystyt varmasti kuvittelemaan viidakon kuninkaan, tuon moppitukkaisen hyypän vain lannevaate päällä keinuvan liaanista toiseen. Sitähän tämä on; tilanteesta toiseen heittäytymistä ilman varmuutta siitä, että se varmasti kantaa. Aina voi keinahtaa takaisin ja alla on oksien turvaverkko. Mutta jos jää kiikkumaan siihen yhden liaanin varaan, ei pääse koskaan eteenpäin ja vauhti lopulta pysähtyy.
Olin kamalan onnellinen kävellessäni keveässä lumisateessa kotiin. Olen kamalan huono Tarzan, mutta moneen liaaniin olen tarttunut jo sitten viime kevään. Hypännyt keinusta aina pikkuisen pidemmälle.
Huomenna alkaa Karelia Contact - kontakti-imrovisaatiofestivaali täällä Outokummussa, mikä tarkoittaa sitä, että hyvä olo on niille päiville taattu. Kun saa päivisin syli(e)n täydeltä läheisyyttä ja liikkeen riemua, voi illalla taas maalata ne kuolemansairaan tummat silmänaluset ja elää taas yhden maailmanlopun.
Iina & Albert: Felt alive after the end of the world.
Improvisoidessa toimii vaistojensa varassa. Päätökset syntyvät hetkessä ja tuntuu kuin koko aivokapasiteetti olisi käytössä, kun kehon sensorit välittävät informaatiota kaikista aisteista. Viimeinen kattaus -näytelmän tekoprosessi ja taakse jääneet kolme näytöstä todistavat seuraavan: parhaita juttuja elämässä ei voi suunnitella eikä ennakoida. Jälkeenpäin tosin voi tulla kaikenlaisia hyviä ideoita, mutta sitä kutsutaankin sitten oppimiseksi. Tänään valomiehen pöytä levisi kasaan. Raamatullisesta käsikirjoituksesta opiskeltu näytelmä olisi voinut kaatua siihen. Meidän kahvilassamme oli sähkökatkos. Kukaan ei miettinyt sitä hetkeäkään. Ihan samalla tavalla on tämä oikeakin elämä ihan silkkaa improvisaatiota. Joku sanoo jotain, tekee jotain, maailma tempaisee meidät jonnekin. Me reagoimme. Sanomme kyllä kaikelle muulle, paitsi sille, mille on sanottava ei.
| "Katetaanko vielä teille?" |
Olin kamalan onnellinen kävellessäni keveässä lumisateessa kotiin. Olen kamalan huono Tarzan, mutta moneen liaaniin olen tarttunut jo sitten viime kevään. Hypännyt keinusta aina pikkuisen pidemmälle.
![]() |
| Elämäni ensimmäinen ptohobooth-kuva. Toi tukka kasvaa silmissä. |
Iina & Albert: Felt alive after the end of the world.
maanantai 18. tammikuuta 2016
naparetkeilijä hopsun talvi
nurmikkoa. Pakkasta on nyt -23 astetta ja tuuli on taiteillut pakkaslumesta dyynejä. Mitä korkeammiksi kinokset kasvavat, sitä suurempana minun sydämeni lyö. Sukset! Missä pulkka ja luistimet? Ripsissä ja ylähuulella on huurretta. Henki salpautuu hetkeksi joka kerta kun menee ulos. Hämärässä valkoinen taittaa siniseen. Kuun valossa kaikki kimmeltää. Kirkkaana päivänä hanki on kirkasvalolamppu, jolle on mahdotonta olla vihainen vaikka kylmä purisikin posket tunnottomiksi.
Kannan kolme laatikkoa eteiseen. Vaatteita ja kirjoja ja jotain ihme sälää. Ne odottavat poislähtöä. Enemmän tilaa ajatuksille ja minulle. En tarvitse vaatteita, jotka eivät palvele minua. Enkä liioin kirjoja niiden selkämyksen takia. Opin kiittämään niitä hyvin tehdystä työstä. En ensisijaisesti karsinut tavaraa; valitsin ne jotka halusin pitää. Kiitos hupsu vaaleanpunainen kirja.
Herään tunnin ennen kelloa ja kuvaan kaiken mihin silmäni pysähtyy. Olin varmaan unessa, sillä en muista siitä juuri mitään. Olen pahoillani, saappaat. (Ostin ne yläasteessa Klaukkalan Citymarketista. Ihan oikeat hait, alunperin kirkkaan keltaiset. Äidin mies paikkasi reiät pyöränkumin paikoilla.)
Huomenta.
maanantai 4. tammikuuta 2016
tuulta purjeisiin
O L E N luopunut monesta asiasta vuonna 2015 ja jatkan sitä linjaa myös tulevaisuudessa. Ensimmäisenä asianani pääsin luopua niljakkaista uudenvuoden lupauksista. Sen sijaan ajattelin modailla itselleni niken moton sopivammaksi: just do.
S E N lisäksi, että Laura Dekker inspiroi minua duunaaman juttuja ja haikailemaan merille, sain aiheen ajatella merten ja merieliöiden huonoa kondista. Muovi. Se on minun juttuni. Tai ei siis nimenomaan ole.
M I N U L L E tulee usein epämiellyttävä olo, kun puhun tai kirjoitan ympäristö- tai eläinasioista. Pelkään, etten tiedä tarpeeksi ja perusteluni ontuvat, tai että joku ärsyyntyy niin, ettei ainakaan ala tehdä mitään. Typerää. Saarnata en haluakaan, mutta ajattelen, että inspiroiva esimerkki ja helposti löytyvä informaatio ovat kaiken hyvän alku ja juuri. Niin minullekkin kävi (sitten kun toivuin jättimäisen maailmantuskan kertavyörystä pikku-Selman niskoille). Eli tulen nyt ja jatkossakin varmaan jakamaan linkkivinkkejä ja omaan ajatteliani aiheesta.
T A K A I S I N mereen ja muoviin. Haastoin itseni pesemään käteni muovista. Kuinka pitkälle tulen asian kanssa menemään, en tiedä. Ainakin jätän kauppaan mahdollisuuksien mukaan kaikki muoviset pakkaukset. Mikä sinulle on tärkeää? Mitä voisit tehdä? Olisitko valmis muuttamaan jotain arjessasi?
S E L M A
Iina & Albert: We all love oceans. I hate plastic.
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
7 juttua luopumisesta - osa 6: piirrä minut hiekkaan
Olen aloittanut elämäni aikana lukemattomia kertoja lauseen sanaparilla "minä olen" tai "minä en ole". Arvioisin heittämällä, että noin kerran päivässä siitä asti, kun olen oppinut puhumaan. Noin 6295 kertaa. Sillä sanamäärällä kirjoittaisi jo omaelämänkerran, mutta minä olen edelleen (ah, siinä se taas on) sitä mieltä, etten ole yhtään perillä siitä, kuka tämä Selma-tyyppi oikein on.
Hän on puhunut itsensä pussiin - monesti. Sanonut olevansa jotain, mitä ei olekaan - vahingossa ja tahallaan. Luullut väärin, osunut oikeaan, mutta kaikki on muuttunut taas. Toivonut olevansa jotain muuta. Tyyppi on pantannut tietyt adjektiivit itseltään - niitähän hän ei ainakaan ole.
Puhumattakaan siitä hämmennyksestä, kun hänen ystävänsä tuntuvat tietävän tasan tarkkaan, kuka hän on. Oma itsensä.
Kirjoitin viimeisimmässä runoillassa seuraavaa
Tämä ensimmäisestä peroonapronominista, olla-verbistä, mahdollisesta kieltosanasta ja adjektiivista, taikka muusta nimikkeestä koostuva lause ei ole luotettava. Tiedemiehenä uskon vain mitattuun ja kiistattomaan informaatioon, mutta uskon myös sitä naista, jonka ystäväni tapasi Berliinissä. Nainen sanoi, että kaikki sanat ovat loitsumista. Psykologi kutsuisi niitä suggestioiksi.
Yksinkertaisuudessaan tarkoitan, että lauseella "minä olen hyvä tyyppi" voi saada paljon hyvää aikaan ja luonnollisesti "minä olen huono tyyppi" aiheuttaa paljon tuhoa. Lause ei aina kuvasta sitä mitä todellisuudessa on, vaan synnyttää sen. Adjektiivit ovat myös hyvin subjektiivisia, sillä me katsomme maailmaa eri tavoin. Näet kadulla kaunottaren, joka näkee peilistä hirviön.
Olen ajatellut kaikkien noiden lauseiden pyyhkimistä pois, tai sitä, että ne kirjoittaisi hiekkaan. Fraasista voisi rakentaa pidemmän, mallia "minusta tuntuu siltä, että tällä hetkellä olen [sana]". Oli miten oli, olen alkanut tietoisesti päästää irti minä olen -lauseista. En rakenna patoa niiden ympärille ja ajan aallot pyyhkivät ne pois. Uusia syntyy joka päivä.
Ja hei tiedenainen, minä en ole peruskallio, puhumattakaan siitä, että peruskalliokin muuttuu. Painoni on vaihdellut jopa kymmenen kilon välillä sen jälkeen kun en ole kasvanut enää senttiäkään, olen elämäni aikana kasvattanut arviolta kaksi ja puoli metriä tukkaa, ollut toisille lettipää ja toisille nutipää, oikeassa silmässäni on miinusta 4.50, vasemmassa 4.75, arvet vaalenevat ja katoavat, uusia hermosäikeitä syntyy ja aivosoluja kuolee.
Minua huimaa ajatus siitä, että minun ei tarvitsisi sitoutua mihinkään, mitä minä olen sanonut olevani. Joinakin päivinä voisin herätä kauniina, olla pistävän älykäs, heittäytyä epämukavuusalueelle, joka olisikin mukavuusalue, pukea maanataina päälle flanellipaidan ja tiistaina kynähameen, haastaisin itseni ja rikkoisin rajat, joita ei ole missään muualla, kuin siellä jossain hiekkaan kirjoitettuna. Luovun itsestäni ja saan minut.
Selma
Iina & Albert: Here I am, a lionhearted girl.
Puhumattakaan siitä hämmennyksestä, kun hänen ystävänsä tuntuvat tietävän tasan tarkkaan, kuka hän on. Oma itsensä.
Kirjoitin viimeisimmässä runoillassa seuraavaa
- - mitä he näkevät minua katsoessaanSyyslomalla kysyin isältä, iskä, millainen tyyppi mä sun mielestä olen. Sitten mietin, mitä kaikkea olisin voinut tehdä sillä ajalla, kun tongin omaa napanöyhtääni.
joku osuu kuitenkin oikeampaan kuin minä itse
Tämä ensimmäisestä peroonapronominista, olla-verbistä, mahdollisesta kieltosanasta ja adjektiivista, taikka muusta nimikkeestä koostuva lause ei ole luotettava. Tiedemiehenä uskon vain mitattuun ja kiistattomaan informaatioon, mutta uskon myös sitä naista, jonka ystäväni tapasi Berliinissä. Nainen sanoi, että kaikki sanat ovat loitsumista. Psykologi kutsuisi niitä suggestioiksi.
Yksinkertaisuudessaan tarkoitan, että lauseella "minä olen hyvä tyyppi" voi saada paljon hyvää aikaan ja luonnollisesti "minä olen huono tyyppi" aiheuttaa paljon tuhoa. Lause ei aina kuvasta sitä mitä todellisuudessa on, vaan synnyttää sen. Adjektiivit ovat myös hyvin subjektiivisia, sillä me katsomme maailmaa eri tavoin. Näet kadulla kaunottaren, joka näkee peilistä hirviön.
Olen ajatellut kaikkien noiden lauseiden pyyhkimistä pois, tai sitä, että ne kirjoittaisi hiekkaan. Fraasista voisi rakentaa pidemmän, mallia "minusta tuntuu siltä, että tällä hetkellä olen [sana]". Oli miten oli, olen alkanut tietoisesti päästää irti minä olen -lauseista. En rakenna patoa niiden ympärille ja ajan aallot pyyhkivät ne pois. Uusia syntyy joka päivä.
Minua huimaa ajatus siitä, että minun ei tarvitsisi sitoutua mihinkään, mitä minä olen sanonut olevani. Joinakin päivinä voisin herätä kauniina, olla pistävän älykäs, heittäytyä epämukavuusalueelle, joka olisikin mukavuusalue, pukea maanataina päälle flanellipaidan ja tiistaina kynähameen, haastaisin itseni ja rikkoisin rajat, joita ei ole missään muualla, kuin siellä jossain hiekkaan kirjoitettuna. Luovun itsestäni ja saan minut.
Selma
Iina & Albert: Here I am, a lionhearted girl.
lauantai 17. lokakuuta 2015
7 juttua luopumisesta - osa 5: give up the ghost
Tämä biisi tuli ihan puskista mieleeni, kun tuijotin tyhjässä otsikkokentässä vilkkuvaa kursoria.
En olisi missään tekemisissä aivojeni kanssa, jos ei olisi ihan pakko. Ne ovat ihan hullut ja samaan aikaan ihan hullun mahtavat - meidän kaikkien aivot. Pelottavinta niissä mokomissa on kuitenkin tämä: minä olen mitä minä ajattelen. Voidaan puhua suggestioista tai minätarinoista, jos termit ovat tuttuja ja sellaisia tykkää käyttää. Suggestiot saattavat olla joillekin tuttuja psykologian tunneilta tai mindfulness-jutuista, jos on semmoisia koklaillut. Minätarina taas yksinkertaisesti tarkoittaa sitä käsitystä, jota me ajatuksissamme kannamme itsestämme. Ajattelen jotain, ja pim - se muuttuu todeksi. Hyvä on, en minäkään ole saanut vielä itseäni teleportattua kouluun, mutta aivot pystyvät paljon parempaan - ja pahempaan. Minä ajattelen että tänään on hyvä päivä, niin tänään on hyvä päivä. Minä ajattelen, että minä olen ruma, niin rumaksihan minä siitä muutun.
Ajattelu käy asenteen kanssa käsi kädessä ja ne ruokkivat toisiaan. Negatiivinen minätarina on kuin märkä villakangastakki. Se on raskas kantaa ja kastelee muutkin vaatteet.
Niin kuin opettelen luopumaan ylimääräisistä kamppeista, sellaisista, jotka eivät hyödytä minua millään tavalla, ovat vain lasteina paikasta toiseen eivätkä edes ilahduta olemassaolollaan, olen alkanut harjoittella myös muusta turhasta irroittautumista. On pari tärkeintä.
en pysty
Ei kai sitä mihinkään pysty, jos on jos valmiiksi sitä mieltä. Minulla tämän asenteen takana on lähes aina pelko pettymyksestä. Sain ystävältäni lahjaksi vanhan syntikan jo kaksi vuotta sitten, mutta se on ollut omistuksessani lähes koskematon. En vain uskalla aloittaa soittamisen opettelua, vaikka puhun siitä lähes joka päivä. Pelkän, ettei siitä tule mitään. En opi, turhaudun ja niin edelleen.
vertailu
Teen mielelläni vaihtokaupat havainnoimisen kanssa. Olen huomannut, että niinä päivinä, kun on jättänyt vertailukakkulat kotiin, näkee muut ihmiset moniuloitteisempina ja kiinnostavimpina ja on itsekin paljon paremminvoiva ja pystyvämpi tyyppi.
3. pitäisi
Pakko ei ole kuin kuolla ja maksaa verot. Ihan karmea sanonta muuten. Tästä olen oppinut tähän mennessä sen, että yleensä, kun ajattelee, että jotakin on pakko tehdä, esimerkiksi pestä pyykkiä, opiskella, treenata ja syödä terveellisesti, alkaa yleensä ennemmin tai myöhemmin kapinoimaan tätä perustelematonta pakkoa vastaan. Mutta kun sanoo: hyvä on, tee mitä lystät, ui likaisissa pikkuhuosuissasi, alkaa nyt vaikkapa se tämän esimerkin pyykkikone näyttää ystävällisemmältä. Käänteispsykologia toimii. Aina. Ihminen haluaa tehdä päätöksen itse.
Ei ole myöskään mitään mallia, minkä mukaan pitäisi elämänsä rakentaa. Minä pidän listojen ja ajatuskarttojen askartelusta, ja jos sinä kaipaat viikonlopulle jotain tekemistä, kokeile seuraavaa. Tee ajatukskartta itsestäsi, kuka olet, mistä haaveilet, ketä rakastat, mikä viehättää. Ota iso paperi ja anna kynän viilettää, leikkaa ja liimaa kuvia lehdistä, kokoa pinterest-kansio. Älä pysähdy, älä mieti, katso sitä vasta kun se on valmis. Havainnoi. Toista harjoite, mutta tee se ajatellen. Haluanko todella tätä? Olenko todella tällainen?
| Tällainen minä olen ystävän luota heränneenä |
Aurinkoista viikonloppua
Selma
Iina & Albert: I’m teaching myself to give up some stupid thoughts and attitudes.
maanantai 7. syyskuuta 2015
7 juttua luopuisesta - osa 3: kiehtova minimalismi
Huoneessa on karhea puulattia ja valkoiset kiviseinät. Matala sänky on kiedottu kermanvalkoisiin peitteisiin. Vuoteen päädyssä on siro penkki, jolle on aistikkaasti aseteltu musta teepannu, pieni kuppi ja nahkakantinen muistikirja. Yöpöytä toimii kaksi vanhaa laukkua. Kuvassa sielu lepäsi - kuin olisi katsellut merta.
Rakas Kotona-pinterest-kansioni on täynnä kuvia kahdenlaisista kodeista: modernien Peppien boheemeista huvikummuista, joissa hyllyt notkuvat kirjoa ja kaikenlaista sälää, sekä Nuuskamuikkusten kodeista, joissa pöydälle laskettu teepannu saa aikaan asetelman. Vuoronperään haikailen kumpaankin ääripäähän, mutta paras paikka ihmiselle taitaa asiassa kuin asiassa olla keskellä.
![]() |
| Eikö olekin ihana! |
Kiinnostuin yksinkertaistamisesta, tavaroiden karsimisesta ja ylipäätään moisten asioiden pohtimisesta parisen vuotta sitten. Kirjastossa haahuillessani käteeni tarttui Sally ja Mark Baileyn kirja Yksinkertaisesti kaunista, jota selaillen unohduin noin tunniksi siihen paikkaan. Lainasin kirjan ja ”opiskelin” sitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Kuvat avaran valoisista, vaaleista ja lämpimistä huoneista lumosivat minut täysin. Oma huone alkoi tuntua tunkkaisen ahtaalta varastolta.
Luulen, että lähtösysäyksen minulle on antanut avara luonto jo varhain herännyt suhde luontoon, ja varsin tyypillinen maailmantuska yläasteella. Niinä aikoina lakkasin ostamasta vaatteita kaupasta, ryhdyin kasvissyöjäksi ja tuntemaan huonoa omatuntoa jouluisin ja ylipäätään melkein kaikesta. Minä nimittäin assosioin tavarapaljouden suoraan ostamiseen ja kuluttamiseen, vaikka tiedän että siihen liittyy paljon muutakin, eikä minimalismi ole vain ekohippijuttu. (Vaikka ihan mielelläni sellaiseksi ilmoittautuisin.) Kerron esimerkin. Olin silloin vielä dramaattisempi kuin nykyään ja koko länsimainen kulutuskeskeinen yhteiskunta tiivistyi mielessäni hysteeriseen jouluun. Meillä on iso suku ja lahjoja on saanut aina vuorellisen. Ristiriita lahjan saamisen tuoman ilon ja huonon omatunnon välillä kummittelee edelleen mielessäni. Pohdin kovasti myös lahjan antamisen (ja sen iänikuisen korttien lähettämisen) filosofiaa. Kirjoitin kerran, että minulle on ollut aina vaikeaa pyytää rahaa, mutta lapsena joulun lähestyminen tarkoitti aika merkityksellisesti sitä, että nyt oli aika toivoa ja saada se/ne upeat lelut, joita on ihan hirveästi toivonut. Voi kyllä, olivat joulut täynnä ihanaa yhdessäoloa ja niin edelleen, mutta lasten silmissä loistaa ahneus. Kysymys herää, onko järkeä kasvattaa lapset siihen. Useampi henkilö ei enää aikuistuttuaan kaipaa muuta kuin rauhaa ja läheisyyttä, mutta juoksee silti selkä märkänä Jumbon maratonin, sillä kaikki lapset ja sukulaiset ja ystävät kuuluu lahjoa. Niin, onhan se muistamisen osoitus. Onhan?
![]() |
| Täällä asuu Muikkunen |
Aloin toivoa aineettomia lahjoja ja sellaisia hyödykkeitä, joita todella tarvitsin. Oloni parani, mutta edelleen tunsin itseni hyväksikäyttäjäksi, tilaajaksi. Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin tuntea paremmin nämä ihmiset, joiden keskellä olen kasvanut, mutta joita yhä useammin nen vain juhlapäivinä. Se tuntuisi hyvältä ja merkitykseltä. Hei tädit ja sedät! Jos satutte lukemaan blogiani, täten ilmoitan, ettei minun nimeäni tarvitse kirjoittaa listaan, kun lähtee jouluostoksille. Yritän tulla käymään, vaikka kaukana asunkin ja leivotaan vaikka pullaa yhdessä. Tai kirjoita minulle kirje, on niin paljon asioita, joita minä en teistä tiedä.
Joidenkin ihmisten saattaa olla vaikea ymmärtää lahjoista kieltäytymistä ja he saattavat loukkaantua. Juttuhan kuitenkin on niin, ettei lahjan antamisessa tai vastaanottamisessa ole mitään pahaa itsessään. Pakettien väkertäminen, ojentamisen ja vastaanottaminen on ihanaa (etenkin silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa), mutta vastustan siihen joulun ja muiden kaupallistuneiden juhlapäivien juhlapäivien takia syntynyttä kuumeista sosiaalista pakkoa. Vastustan joulustressiä, rumia koristeita, raivostuttavia amerikkalaisia lauluja ja niitä ruokia, joita pöydässä on pakko olla, vaikka kukaan ei niitä syö.
![]() |
| Kotoisan zen |
Huh, pelkkä joulusta puhuminen saa minut pahalle tuulelle. Takaisin minimalismiin. Asia on jäänyt pyörimään mieleeni, sillä sen koko filosofia on mielestäni jotenkin jooginen ja miellyttävä. Palasin aiheen ääreen tietoisesti, kun oli aika pakata muuttolaatikoita. Silloin löysin monia mielenkiintoisia sivustoja, blogeja ja artikkeleita, mutta yhden haluan ehdottomasti jakaa.
Oikeasti? Joo. 30 päivän ajan saa päivittäisen meilin asiaan liittyvästä aiheesta. Alkuun paljon käytännön vinkkejä, loppua kohden enemmän pohdintaa. Täytyy myöntää, etten ole joka päivä jaksanyt lukea viestiä ja niitä on päässyt kertymään, puhumattakaan, että olisin tarmokkaasti käärinyt hihani (sillä aloittaessani minulla oli muutto ja tietynlainen karsinta jo menossa), mutta kaikenlaista on aivoissa virinnyt ja yhden laatikollisen verran tavaraa kertynyt kierrätettäväksi sitten kuitenkin. Tie on auki.
Inspiroivaa loppuviikkoa!
Selma
Kuvat eivät ole minun, niin kuin varmaan arvata saattaa. Kuvateksteissä on linkit. :)
Kuvat eivät ole minun, niin kuin varmaan arvata saattaa. Kuvateksteissä on linkit. :)
keskiviikko 26. elokuuta 2015
7 juttua luopumisesta - osa 2.
Laatikot vanhan huoneeni lattialla, pakettiautossa ja uudessa kodissa. Sitten iski uupumus.
Laatikkomeri huoneeni lattialla. Yli piti hypätä, kun oli aika mennä nukkumaan. Aivan kuin omaisuuteni tilavuus olisi kasvanut, kun se kaikki ole otettuna ulos kaapeista ja alas hyllyiltä. Tämäpä oiva tilaisuus karsia tavaroita, ajattelin. Kuitenkin sain koottua vain pienen muovipussillisen uffiin ja pari riepua varastoistani roskiin. Suorastaan huvittavaa on se, kuinka kaikki vaatteeni käytännössä mahtuvat yhteen kasiin, mutta se kangas-tuunaus-korjaus-osasto täyttää neljä laatikkoa ja yhden matkalaukun. Aika jäätävää ja hulvatonta samaan aikaan. Vannoin mielessäni, että tilanteen on oltava toisinpäin, kun täältä lähden.
Tavaroiden sullominen pakettiautoon oli surkuhupaisa projekti. Olin punninnut tämän maallisen omaisuuteni tarpeelliseksi tai jopa välttämättömäksi ottaa mukaan, mutta silti tunsin outoa noloutta istuessani etupenkille. Olisi niin ihanaa, kun kaikki tavarat menisivät yhteen kasiin ja tadaa, ja varmasti se kaikkein tärkein mahtuisikin, mutta todellisuudessa minua odotti Outokummussa typötyhjä asunto. Enkä voinut jättääkään mitään mahdollisesti muuttoa suunnittelevan äitini riesoiksi. Joten kaikki mukaan vaan! (Tosin kerran roskiksesta dyykkaamani lentolaukku, joka toimittaa muistoarkiston virkaa, sai vielä jäädä,) Onneksi kämppisten kanssa pystyimme jakamaan erilaisia kodin hankintoja, mutta kotona elämiseen, mikäli ei aio kuurata lattioita vessapaperilla ja lämmittää uunissa valmisruokia, tarvitaan kaikenlaista. Esimerkiksi nyt taistelen aikaa vastaan, että löydän jostain kenkätelineen ja maton eteiseen, ennen kuin todelliset kurakelit alkavat. No, ei välttämätöntä, mutta kuitenkin tuiki tarpeellista. Lisäksi minulla on pimeneviä iltoja varten piano ja huuliharppu, joita ajattelin opetella liikenevällä ajallani soittamaan.
Kun muuttoapuni seuraavana aamuna lähti, kävi jostain syystä niin, että istuin vain sängyllä lukemassa ja söin suklaavarastoni tyhjäksi. Välillä nousin, otin jonkin asian käteeni ja laskin sen toiseen paikkaan. Kaikilla tavaroilla ei vieläkään tunnu olevan omaa paikkaansa, ja siksi huoneeseeni syntyy kovin helposti hirveä sotku. Kaikki on lattialla tai piirongin päällä pinossa.
Muuttaminen oli oikeasti myös tosi mahtavaa. Tunsin, kuinka oman elämäni galaksit liikkuivat jyristen. Siinä sängyllä kaiken sotkun keskellä lojumisessa oli oma vapaudentuntunsa. Ihan porsaaksi ei voi heittäytyä, kun on kanssa-asujia, enkä haluaisikaan, mutta ilkeää niitä tiskejä lavuaarissa sen päivän lojuttaa ja ruuakseen voi laittaa, mitä mielii. Tavaransa voi valikoida ja järjestää juuri niin kuin omaa silmää miellyttää.
MInusta on mukavaa, kun koteja on vähä kaikkialla. Vanhempieni kodit tulevat aina olemaan minulle turvapaikkoja, vaikka asunnot eivät ole niitä, missä olen lapsena asunut (luulen, että äitikin muuttaa kohta Rajamäeltä pois). Minulla on koti luonnossa ja pellon reunalla, kukkulan päällä ja ystävieni seurassa, sekä tanssistudiossa. Oma keho on parhaimmillaan myös yksi koti. (Ja siellä jos missä pitäisi tuntea olonsa mukavaksi.) Koti on yksinkertaisesti paikka, jossa tuntee itsensä kotoisaksi ja missä voi olla niin kuin kotona haluaisi: kaikki tunteet levällään ja kalsareissa.
Minä kiinnyn paikkoihin, sillä liitän muistot vahvasti sinne, missä ne ovat tapahtuneet. Elämässä tulee kuitenkin välttämättä tilanteita, jossa joidenkin kotien ovet on takanaan suljettava tai ne suljetaan. Metsä kaadetaan, ihmiset kävelevät toisensa elämistä ulos tai on aika mennä eteenpäin. Noihin paikkoihin palaaminen tuntuu museovierailulta. Omaan elämään kiinteästi kuuluneet kappaleet näyttäytyvät eri valossa ja tiedät ettei paluuta ole, tai et haluaisi oikeasti palata vaikka olisikin.
Luopuminen astuu kuvaan. On päästettävä irti. Joskus unissaan tapaa vanhan ystävän tai lentelee lapsuuden metsissä. Sitä herää kyynel poskellaan, että hymy kasvoillaan.
![]() |
Lainaukset kaivoin Pinterestistä, mutta typografia(?) ja kuvat ovat minun.
|
Albert: Home is where my heart is. For example with you guys.
sunnuntai 23. elokuuta 2015
7 juttua luopumisesta - osa 1.
| 5c9b6c5fcb601e7baaa130788b295345.jpg |
Lapsuudenkotini oli jännittävä tavarametsä. Talo oli vanha opettajien talo, josta kuuli kaikenlaisia tarinoita kummituksista ja vintin suureen kattoparruun hirttäytyneestä miehestä. Kotona kaapeista löytyi, mitä ikinä saattoikaan tarvita, naulakko notkui toppahousuja ja nurkat täyttyivät leluista ja harrastusvälineistä. Se oli sellainen hallittu kaaos, neljän lapsen talous, jota muistelen suurella lämmöllä. Vaikka siellä asuu nyt jo joku muu lapsineen, vaihtanut tapetit ja täyttänyt talon omilla tuoksuillaan, on se aina mukanani kulkevan pienen minäni koti. Rakastin kellaria ja vinttiä, jonne oli kertynyt vuosikymmenien tavaraviidakko. Pingispöydän alle saattoi rakanetaa majan ja natisevasta kaapista löytyi isäni syntymävuoden Aku Ankkoja. Perustin ensimmäisen kahvilani hiekkalaatikkoon ja lensimme veljeni kanssa omenapuu-milleniunfalconilla kaukaiseen galaksiin.
Antaisin aika paljon siitä, että olisin lapsi jälleen.
Isäni muutti lapsuudenkodistani pois pari - ei, muutama vuosi sitten. Talon tyhjennys oli valtava urakka. Vaikka yritimme aloittaa hyvissä ajoin, kävi niin kuin aina käy - kiire. Heittelimme tavaroita intuitiivisesti eri laatikoihin: pelastusarmeijalle, sorttiin, roskiin, kierrätykseen, muuttolaatikoihin. Välillä unohduimme tutkimaan jotain ikivanhaa argeologista löydöstä: silloin joskus mystisesti kadonnut lelu, jota etsittiin itku poskella, isän kouluaikainen ainevihko, siskoni päiväkirja, vanha valokuva. Kaksikymmentä vuotta käytiin tehokkaasti läpi ja lajiteltiin. Raakaa, ajattelin, tämä luopuminen, muistojen valikoiminen ja entisen hylkääminen.
Nyt näen asian hiukan toisin ja tämä Nuuskamuikkusen kuuluisa viisaus tiivistää sen: ”Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen." (Muumipeikko ja pyrstötähti)
Pakettiauto lähti autosta kohti Ikaalista, miehet hakivat roskalavan pois, isäni ajoi peräkärryllisen vaatteita, leluja, astioita ja muuta tavaraa punaisen ristin keräyspisteeseen. Minä pakkasin pehmolelut, sekä nuket ja niiden tavarat laatikoihin ja väliaikaissijoitukseen äitini kotiin.
Aikuisen silmään lapsen lelu on turvariepu, siirtymäobjekti, sievä viihdyke tai toisinaan ihan turha roju. Parasta lapsuudessani olivat tuntikausia kestäneet leikit metsässä, hiekkalaatikolla, leikkimökissä ja lastenhuoneen lattialla. Leikimme yleensä samoja leikkejä samoilla hahmoilla. Heidän elämänsä jatkui eteenpäin aina siinä paikasta johon sen oli jäänyt. Jos sai lahjaksi uuden nuken tai barbin, sille annettiin nimi ja nimellä oli persoona. Voisin litteroida minkä tahansa noista leikeistä, ja se olisi mielestä hyvä tarina yhä edelleen. Olen ikuisesti kiitollinen siskolleni Hannille kaikista niistä tarinoista, joita me yhdessä loimme. Haluan korostaa vielä, mielikuvitus ei tarvitse leikkikaluja ja lapset ovat kekseliästä sakkeja, esimerkiski yhteen lempileikkiimme ei tarvittu muuta kuin lumihanki ja puuhalko, mutta etenkin nukkeihin kiintyy kovasti. Ovathan ne niitä, omia lapsia.
| tumblr_m6pkkm4l7M1r8gbwko1_500.jpg |
Tällä pohjsutuksella ymmärtänet, ettei ollut helppoa päättää noiden viimeisten laatikoiden kohtaloista. Odotellessani harjasin kaikkien hiukset ja puin ne nätisti. Kävin läpi vaatteet ja pikku tavarat. En halunnut myydä niitä, mutta en oikeasti myöskään säilytellä, sillä niillä ei ollut vuosiin enää leikitty ja muovi hapertuisi turhaan laatikossa, jos ne vain odottelisivat, että meillä jollakin on lapsia. (Tuo kuulosti nyt siltä, ettei kenelläkään tulisi koskaan olemaan, mutta tarkoitan, että arvioin siis, että aika pitkän ajan kuluttua.) Päädyin lopulta myymään kaikki pikkuruiset huonekalut ja muut tavarat, söpön tilpehöörin. Säästin tätini ompelemat vaatteet. Asetin nuket tuoliin ja otin kuvan. Laitoin yhteen laatikkoon ne, jotka jäivät odottamaan pieniä vieraijiloita ja toiset pakkasin ystäväni Julian autoon. Julia ajoi lastin Helsinkiin Hope-yhdistyksen tavaravastaanotolle. ”Sinne menivät”, tuli teksiviesti. Kiitos Julia.
Kyllähän se hetken kirpaisi, mutta mihin minä 19 vuoden iässä nukkeja, barbeja ja pehmoleluja tarvitsen. Nyt huomaan, etten minä niitä kaipaa ja ymmärrän, etten minä itseasiassa niistä luopumista pelännyt. Pelkäsin antavani pois elämäni onnellisimman ajan. Pelkäsin, että unohdan.
Voi Muikkunen, ensimmäinen ja ikuinen rakkauteni, kuinka oikeassa olitkaan.
Selma
Albert: This is about how I took our dolls and barbies to charity and realized that I do not need them to remember how happy and lucky kid I was.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)












