Huoneessa on karhea puulattia ja valkoiset kiviseinät. Matala sänky on kiedottu kermanvalkoisiin peitteisiin. Vuoteen päädyssä on siro penkki, jolle on aistikkaasti aseteltu musta teepannu, pieni kuppi ja nahkakantinen muistikirja. Yöpöytä toimii kaksi vanhaa laukkua. Kuvassa sielu lepäsi - kuin olisi katsellut merta.
Rakas Kotona-pinterest-kansioni on täynnä kuvia kahdenlaisista kodeista: modernien Peppien boheemeista huvikummuista, joissa hyllyt notkuvat kirjoa ja kaikenlaista sälää, sekä Nuuskamuikkusten kodeista, joissa pöydälle laskettu teepannu saa aikaan asetelman. Vuoronperään haikailen kumpaankin ääripäähän, mutta paras paikka ihmiselle taitaa asiassa kuin asiassa olla keskellä.
Kiinnostuin yksinkertaistamisesta, tavaroiden karsimisesta ja ylipäätään moisten asioiden pohtimisesta parisen vuotta sitten. Kirjastossa haahuillessani käteeni tarttui Sally ja Mark Baileyn kirja Yksinkertaisesti kaunista, jota selaillen unohduin noin tunniksi siihen paikkaan. Lainasin kirjan ja ”opiskelin” sitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Kuvat avaran valoisista, vaaleista ja lämpimistä huoneista lumosivat minut täysin. Oma huone alkoi tuntua tunkkaisen ahtaalta varastolta.
Luulen, että lähtösysäyksen minulle on antanut avara luonto jo varhain herännyt suhde luontoon, ja varsin tyypillinen maailmantuska yläasteella. Niinä aikoina lakkasin ostamasta vaatteita kaupasta, ryhdyin kasvissyöjäksi ja tuntemaan huonoa omatuntoa jouluisin ja ylipäätään melkein kaikesta. Minä nimittäin assosioin tavarapaljouden suoraan ostamiseen ja kuluttamiseen, vaikka tiedän että siihen liittyy paljon muutakin, eikä minimalismi ole vain ekohippijuttu. (Vaikka ihan mielelläni sellaiseksi ilmoittautuisin.) Kerron esimerkin. Olin silloin vielä dramaattisempi kuin nykyään ja koko länsimainen kulutuskeskeinen yhteiskunta tiivistyi mielessäni hysteeriseen jouluun. Meillä on iso suku ja lahjoja on saanut aina vuorellisen. Ristiriita lahjan saamisen tuoman ilon ja huonon omatunnon välillä kummittelee edelleen mielessäni. Pohdin kovasti myös lahjan antamisen (ja sen iänikuisen korttien lähettämisen) filosofiaa. Kirjoitin kerran, että minulle on ollut aina vaikeaa pyytää rahaa, mutta lapsena joulun lähestyminen tarkoitti aika merkityksellisesti sitä, että nyt oli aika toivoa ja saada se/ne upeat lelut, joita on ihan hirveästi toivonut. Voi kyllä, olivat joulut täynnä ihanaa yhdessäoloa ja niin edelleen, mutta lasten silmissä loistaa ahneus. Kysymys herää, onko järkeä kasvattaa lapset siihen. Useampi henkilö ei enää aikuistuttuaan kaipaa muuta kuin rauhaa ja läheisyyttä, mutta juoksee silti selkä märkänä Jumbon maratonin, sillä kaikki lapset ja sukulaiset ja ystävät kuuluu lahjoa. Niin, onhan se muistamisen osoitus. Onhan?
Aloin toivoa aineettomia lahjoja ja sellaisia hyödykkeitä, joita todella tarvitsin. Oloni parani, mutta edelleen tunsin itseni hyväksikäyttäjäksi, tilaajaksi. Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin tuntea paremmin nämä ihmiset, joiden keskellä olen kasvanut, mutta joita yhä useammin nen vain juhlapäivinä. Se tuntuisi hyvältä ja merkitykseltä. Hei tädit ja sedät! Jos satutte lukemaan blogiani, täten ilmoitan, ettei minun nimeäni tarvitse kirjoittaa listaan, kun lähtee jouluostoksille. Yritän tulla käymään, vaikka kaukana asunkin ja leivotaan vaikka pullaa yhdessä. Tai kirjoita minulle kirje, on niin paljon asioita, joita minä en teistä tiedä.
Joidenkin ihmisten saattaa olla vaikea ymmärtää lahjoista kieltäytymistä ja he saattavat loukkaantua. Juttuhan kuitenkin on niin, ettei lahjan antamisessa tai vastaanottamisessa ole mitään pahaa itsessään. Pakettien väkertäminen, ojentamisen ja vastaanottaminen on ihanaa (etenkin silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa), mutta vastustan siihen joulun ja muiden kaupallistuneiden juhlapäivien juhlapäivien takia syntynyttä kuumeista sosiaalista pakkoa. Vastustan joulustressiä, rumia koristeita, raivostuttavia amerikkalaisia lauluja ja niitä ruokia, joita pöydässä on pakko olla, vaikka kukaan ei niitä syö.
Huh, pelkkä joulusta puhuminen saa minut pahalle tuulelle. Takaisin minimalismiin. Asia on jäänyt pyörimään mieleeni, sillä sen koko filosofia on mielestäni jotenkin jooginen ja miellyttävä. Palasin aiheen ääreen tietoisesti, kun oli aika pakata muuttolaatikoita. Silloin löysin monia mielenkiintoisia sivustoja, blogeja ja artikkeleita, mutta yhden haluan ehdottomasti jakaa.
Oikeasti? Joo. 30 päivän ajan saa päivittäisen meilin asiaan liittyvästä aiheesta. Alkuun paljon käytännön vinkkejä, loppua kohden enemmän pohdintaa. Täytyy myöntää, etten ole joka päivä jaksanyt lukea viestiä ja niitä on päässyt kertymään, puhumattakaan, että olisin tarmokkaasti käärinyt hihani (sillä aloittaessani minulla oli muutto ja tietynlainen karsinta jo menossa), mutta kaikenlaista on aivoissa virinnyt ja yhden laatikollisen verran tavaraa kertynyt kierrätettäväksi sitten kuitenkin. Tie on auki.
Inspiroivaa loppuviikkoa!
Selma
Kuvat eivät ole minun, niin kuin varmaan arvata saattaa. Kuvateksteissä on linkit. :)
