7 juttua luopuisesta - osa 3: kiehtova minimalismi

Huoneessa on karhea puulattia ja valkoiset kiviseinät. Matala sänky on kiedottu kermanvalkoisiin peitteisiin. Vuoteen päädyssä on siro penkki, jolle on aistikkaasti aseteltu musta teepannu, pieni kuppi ja nahkakantinen muistikirja. Yöpöytä toimii kaksi vanhaa laukkua. Kuvassa sielu lepäsi - kuin olisi katsellut merta.

Rakas Kotona-pinterest-kansioni on täynnä kuvia kahdenlaisista kodeista: modernien Peppien boheemeista huvikummuista, joissa hyllyt notkuvat kirjoa ja kaikenlaista sälää, sekä Nuuskamuikkusten kodeista, joissa pöydälle laskettu teepannu saa aikaan asetelman. Vuoronperään haikailen kumpaankin ääripäähän, mutta paras paikka ihmiselle taitaa asiassa kuin asiassa olla keskellä. 

Eikö olekin ihana!

Kiinnostuin yksinkertaistamisesta, tavaroiden karsimisesta ja ylipäätään moisten asioiden pohtimisesta parisen vuotta sitten. Kirjastossa haahuillessani käteeni tarttui Sally ja Mark Baileyn kirja Yksinkertaisesti kaunista, jota selaillen unohduin noin tunniksi siihen paikkaan. Lainasin kirjan ja ”opiskelin” sitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Kuvat avaran valoisista, vaaleista ja lämpimistä huoneista lumosivat minut täysin. Oma huone alkoi tuntua tunkkaisen ahtaalta varastolta.

Luulen, että lähtösysäyksen minulle on antanut avara luonto jo varhain herännyt suhde luontoon, ja varsin tyypillinen maailmantuska yläasteella. Niinä aikoina lakkasin ostamasta vaatteita kaupasta, ryhdyin kasvissyöjäksi ja tuntemaan huonoa omatuntoa jouluisin ja ylipäätään melkein kaikesta. Minä nimittäin assosioin tavarapaljouden suoraan ostamiseen ja kuluttamiseen, vaikka tiedän että siihen liittyy paljon muutakin, eikä minimalismi ole vain ekohippijuttu. (Vaikka ihan mielelläni sellaiseksi ilmoittautuisin.) Kerron esimerkin. Olin silloin vielä dramaattisempi kuin nykyään ja koko länsimainen kulutuskeskeinen yhteiskunta tiivistyi mielessäni hysteeriseen jouluun. Meillä on iso suku ja lahjoja on saanut aina vuorellisen. Ristiriita lahjan saamisen tuoman ilon ja huonon omatunnon välillä kummittelee edelleen mielessäni. Pohdin kovasti myös lahjan antamisen (ja sen iänikuisen korttien lähettämisen) filosofiaa. Kirjoitin kerran, että minulle on ollut aina vaikeaa pyytää rahaa, mutta lapsena joulun lähestyminen tarkoitti aika merkityksellisesti sitä, että nyt oli aika toivoa ja saada se/ne upeat lelut, joita on ihan hirveästi toivonut. Voi kyllä, olivat joulut täynnä ihanaa yhdessäoloa ja niin edelleen,  mutta lasten silmissä loistaa ahneus. Kysymys herää, onko järkeä kasvattaa lapset siihen. Useampi henkilö ei enää aikuistuttuaan kaipaa muuta kuin rauhaa ja läheisyyttä, mutta juoksee silti selkä märkänä Jumbon maratonin, sillä kaikki lapset ja sukulaiset ja ystävät kuuluu lahjoa. Niin, onhan se muistamisen osoitus. Onhan?

Täällä asuu Muikkunen

Aloin toivoa aineettomia lahjoja ja sellaisia hyödykkeitä, joita todella tarvitsin. Oloni parani, mutta edelleen tunsin itseni hyväksikäyttäjäksi, tilaajaksi. Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin tuntea paremmin nämä ihmiset, joiden keskellä olen kasvanut, mutta joita yhä useammin nen vain juhlapäivinä. Se tuntuisi hyvältä ja merkitykseltä. Hei tädit ja sedät! Jos satutte lukemaan blogiani, täten ilmoitan, ettei minun nimeäni tarvitse kirjoittaa listaan, kun lähtee jouluostoksille. Yritän tulla käymään, vaikka kaukana asunkin ja leivotaan vaikka pullaa yhdessä. Tai kirjoita minulle kirje, on niin paljon asioita, joita minä en teistä tiedä.

Joidenkin ihmisten saattaa olla vaikea ymmärtää lahjoista kieltäytymistä ja he saattavat loukkaantua. Juttuhan kuitenkin on niin, ettei lahjan antamisessa tai vastaanottamisessa ole mitään pahaa itsessään. Pakettien väkertäminen, ojentamisen ja vastaanottaminen on ihanaa (etenkin silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa), mutta vastustan siihen joulun ja muiden kaupallistuneiden juhlapäivien juhlapäivien takia syntynyttä kuumeista sosiaalista pakkoa. Vastustan joulustressiä, rumia koristeita, raivostuttavia amerikkalaisia lauluja ja niitä ruokia, joita pöydässä on pakko olla, vaikka kukaan ei niitä syö. 

Kotoisan zen

Huh, pelkkä joulusta puhuminen saa minut pahalle tuulelle. Takaisin minimalismiin. Asia on jäänyt pyörimään mieleeni, sillä sen koko filosofia on mielestäni jotenkin jooginen ja miellyttävä. Palasin aiheen ääreen tietoisesti, kun oli aika pakata muuttolaatikoita. Silloin löysin monia mielenkiintoisia sivustoja, blogeja ja artikkeleita, mutta yhden haluan ehdottomasti jakaa. 

Nettikurssi

Oikeasti? Joo. 30 päivän ajan saa päivittäisen meilin asiaan liittyvästä aiheesta. Alkuun paljon käytännön vinkkejä, loppua kohden enemmän pohdintaa. Täytyy myöntää, etten ole joka päivä jaksanyt lukea viestiä ja niitä on päässyt kertymään, puhumattakaan, että olisin tarmokkaasti käärinyt hihani (sillä aloittaessani minulla oli muutto ja tietynlainen karsinta jo menossa), mutta kaikenlaista on aivoissa virinnyt ja yhden laatikollisen verran tavaraa kertynyt kierrätettäväksi sitten kuitenkin. Tie on auki.

Inspiroivaa loppuviikkoa!

Selma

Kuvat eivät ole minun, niin kuin varmaan arvata saattaa. Kuvateksteissä on linkit. :)

Luovutusvoitto

Tässä olen minä noin 12 tuntia sitten

Outo unettomuus on vaivannut minua viimeaikoina. Tai no outo ja outo. Outo-kum-punettomuus. Jos olisin virkeämpi, olisin vääntänyt tuosta sanaleikistä hauskemman.

Monenmoiset muuttujat ovat sekoittaneet yleensä ihan kelpoja unenlahjojani. Vaikka päivän työ väsyttää, jatkuva ajatusten vuorovesi pitää virkeänä. Vuorovedestä puheenollen: viimeviikolla kumotti kunnon täysikuu ja se tuntuu jostain syystä myöskin valvottavan minua. Tietokoneen ja puhelinen käyttäminen iltaisin ei varmastikaan auta asiaa. Plus, tänään (eilen teoriassa) illalla oli niin hauskaa koulukavereiden kanssa, että kävin edelleen ihan kierroksilla, kun pesin hampaita.

Nukku-Matti ei ollut ihan messissä

Ei sitten, ajattelin, kun kello löi neljä. En voi sanoa kärsiväni unettomuudesta tai edes kuvitellakaan tietäväni, miltä todellinen öiden valvominen toistensa perään tuntuu. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu tämän empiirisen kokeen jälkeen muun muassa jotenkin pettyneeltä ja apealta. Olen sen verran oppinut, että unetta jääminen vaikuttaa näin myös fysiologisista syistä. Vatsani möyrii ja minulla on samaan aikaan nälkä ja etova olo. Ruuansulatukseni huutaa armoa, kun sillä ei ole aikaa ja rauhaa sulattaa eilisillan kakkua. Harmittaa tieto siitä, että tämä ei ole hyväksi minulle. Petyn, kun en saa itseäni nukkumaan ja tein kaiken väärin.

Tästä mistä istun, näen sinistä taivasta. Lintu sirkuttaa. Minä haistatan paskat tälle yölle. Kuuntelen pianomusaa, ja odotan että kello on niin paljon, että voin mennä keittiöön tekemään aamupalaa. Etsin tori.fin kautta pöytää, verhoja ja kalusterenkaita ja tallennan inpiraatiokuvia Pinterest-kansioihini. Se on yksi lempipuuhistani. Olen ansainnut sen. En enää edes aio nukkua, ehkä päiväunet sitten, kun uuvahdan. Jos ei olisi jo selkeäsi aamu, joisin varmaan kupin uniteetä ja venyttelisin pimeässä. Too late, my friend.

Joskus yön yli valvominen oli jännää, mutta nyt se jättää minulle oudon puolittaisen olon. Niin kuin eilinen minäni yrittäisi jatkaa päivää, johon se ei kuulu. Sori, mutta sinun 24 tuntiasi kuluivat jo loppuun. Enkä minä saa herätä siihen uuteen päivään.

Toisaalta. Tässäpähän ajattelen. Vähän suunnittelen. Ihmettelen.

Mitä te teette, jos ette saa unen päästä kiinni?

Selma

Albert: My thoughts are so loud they do not let me sleep. Bastards. 

ooooommmmm my god

Jooga on yksi "salaisista" harrastuksistani. Siis niin salaisista, että siitä voi kertoa blogissa. Kyllä minä siitä ihan mielelläni puhun, mutta olen kokenut, ettei minulla ole ollut siitä ihan hirveästi sanottavaa. Olen kuitenkin puuhaillut sen parissa kolmisen vuotta vaihtelevalla intensiteetillä, joten nytpä kerron tästä vaietusta joogahistoriastani lyhyesti.

Menin lukion ensimmäisenä syksynä isäni perässä kansalaisopiston sunnuntai-illan hathajoogaan. Tosin yleensä kävi niin, että isä tuli tunnin päätteeksi ravistelemaan minua kevyesti varpaasta. Ohjaajan rauhallinen ääni ja taikasanat "ei ole pakko tehdä mitään" saivat minut ensimmäisen aurinkotervehdyksen jälkeen syventymään kuolleen miehen asentoon.

Sitten jooga-hommelit unohtuivat, joogaish venyttelyä lukuunottamatta. Lukion toisen vuoden keväällä olin kuitenkin niin jumissa ja pöhöttynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin, että olin valmis kokeilemaan kaikkea mikä ei vaatisi suuria ponnisteluja. Opin lenkkeilemään, mutta erityisesti takaisin valoon minut veti eräs suklaasilmäinen hymytyttö Teksasista. Hyvät naiset ja herrat, saanen esitellä, youtuben joogakuningatar ja ihan mieletön tyyppi: Adriene (Youtubessa Yoga with Adriene)!



Adrienessa on parasta kaikki. En vain pysty katsomaan mitään muita videoita. Niissä missit pumppaavat jähmeästi hymyillen kliinisissä urheilustudioissa litteitä vatsojaan pikkutopeissa esitellen. Adriene saa mukaansa rennolla tekemisen meiningillä ja valoisalla asenteella. Naisen slogan find what feels good ovat mekein samat kuin ne, jotka saivat minut silloin aikoinaan nukahtamaan, mutta Adrienen kanssa sitoudun siihen omaan harjoitukseeni, etsin hyvää oloa ja tiedän, että se riittää.

Adriene

Tästä innostuneena menin seuraavana jouluna ihan oikealle joogakurssille Helsingin astangajoogakoululle tekemään ihan oikeaa joogaa ihan oikeiden opettajien opastuksella. Se oli paras joululahja, mitä olen koskaan osannut pyytää. Tämä ihan oikea jooga aiheuttaa muuten aika paljon debattia joogapiireissä, pääasiassa siksi, kun joogaopettajaksi voi tavallaan julistaa itsensä käytännössä kuka tahansa jumppaohjaaja ja välillä tuntuu, että hirveän moni haluaisi olla joogaope, ei niinkään joogi. Alkeiskurssin käytyään sitä ollaan menossa jo opettajakurssille. Eri koulukunnilla on omat koulutuksensa ja sertifikaattinsa, joten on ehkä fiksua ottaa asioista itse selvää ja päättää mitä ajattelee. Tänä päivänä minulle oikeaa joogaa edustaa Adrienen find what feels good, mutta käytännössä teen astanga-harjoitusta. Olen oman elämäni joogi ja sen kirjoittaminen tuo hymyn huulilleni. Teen harjoitusta, kausittain en, mutta olen valinnut sen yhdeksi poluistani, jonka uskon kiemurtelevan sieltä kansanlaisopiston liikuntasalissa järjestetyltä kurssilta elämäni loppuun saakka.

Astangan puolesta puhuu sen ikivanha perinne ja selkeä rakenne. Se on varsin hikinen harjoitus ja sitä on helppo lähestyä fyysiseltä kannalta. Olin kerran kyllä hotjooga-tunnilla ja vaikka siitä tuli tavallaan ihan hyvä fiilis, oli se minulle sellaista jumppaamista. Ohjaaja päätti aina lennosta, mikä liike tehdään seuraavaksi. Moinen hötkyily ei kuuluu astangaan ollenkaan. Ensin tehdään surya namaskara (kavereiden kesken aurinkotervehdys) A ja B ja sitten tehdään ensimmäistä sarjaa. Asana seuraa toistaan siinä järjestyksessä, kun joogamestarit menneisyydessä ovat hyväksi todenneet. Kaikkea ei pysty tekemään heti, eikä ole tarkoituskaan ja joitain liikkeitä varten tehdään oheisharjoituksia tai ohjaaja modifioi ne sinulle sopivaksi. Muutoin astangassa ei ole improvisaatiolle sijaa.

Olen ollut taas sellaisessa pöhöttyneessä jumissa, enkä ole vain jotenkin saanut itseäni itsenäisen astanga-harjoituksen pariin, joten ajattelin toisintaa tämän oman polkuni. Adrienella on aivan loistava 30 päivän haaste, 30 days of yoga, jossa kuukauden jokaiselle päivälle on video. Syyskuu mennään sillä. Lokakuussa pistän pystyyn Yrjönkadun Mysoren.

Namaste.

ps. Tämä teksti oli jo eiliselle, mutta netti tökki.

pps. Lähe messiin 30 days of yoga -haasteeseen!

Albert: How I found yoga. Namaste.