ainatorkun tähtihetki

Torkutin. Tunnin.

Piti kirjoittaa kortti.

 Käydä kävelyllä.

 Etsiä netistä sadetakki.

Herätin kaverin kameran sulkijaäänellä ja latasin kuvat aamupalapöydässä. Nyt pitää mennä, olemme työskennelleet musatyyppien kansa tämän viikon ja tänään on demopäivä!

Selma

7 juttua luopumisesta - osa 2.

Laatikot vanhan huoneeni lattialla, pakettiautossa ja uudessa kodissa. Sitten iski uupumus.

Laatikkomeri huoneeni lattialla. Yli piti hypätä, kun oli aika mennä nukkumaan. Aivan kuin omaisuuteni tilavuus olisi kasvanut, kun se kaikki ole otettuna ulos kaapeista ja alas hyllyiltä. Tämäpä oiva tilaisuus karsia tavaroita, ajattelin. Kuitenkin sain koottua vain pienen muovipussillisen uffiin ja pari riepua varastoistani roskiin. Suorastaan huvittavaa on se, kuinka kaikki vaatteeni käytännössä mahtuvat yhteen kasiin, mutta se kangas-tuunaus-korjaus-osasto täyttää neljä laatikkoa ja yhden matkalaukun. Aika jäätävää ja hulvatonta samaan aikaan. Vannoin mielessäni, että tilanteen on oltava toisinpäin, kun täältä lähden. 

Tavaroiden sullominen pakettiautoon oli surkuhupaisa projekti. Olin punninnut tämän maallisen omaisuuteni tarpeelliseksi tai jopa välttämättömäksi ottaa mukaan, mutta silti tunsin outoa noloutta istuessani etupenkille. Olisi niin ihanaa, kun kaikki tavarat menisivät yhteen kasiin  ja tadaa, ja varmasti se kaikkein tärkein mahtuisikin, mutta todellisuudessa minua odotti Outokummussa typötyhjä asunto. Enkä voinut jättääkään mitään mahdollisesti muuttoa suunnittelevan äitini riesoiksi. Joten kaikki mukaan vaan! (Tosin kerran roskiksesta dyykkaamani lentolaukku, joka toimittaa muistoarkiston virkaa, sai vielä jäädä,) Onneksi kämppisten kanssa pystyimme jakamaan erilaisia kodin hankintoja, mutta kotona elämiseen, mikäli ei aio kuurata lattioita vessapaperilla ja lämmittää uunissa valmisruokia, tarvitaan kaikenlaista. Esimerkiksi nyt taistelen aikaa vastaan, että löydän jostain kenkätelineen ja maton eteiseen, ennen kuin todelliset kurakelit alkavat. No, ei välttämätöntä, mutta kuitenkin tuiki tarpeellista. Lisäksi minulla on pimeneviä iltoja varten piano ja huuliharppu, joita ajattelin opetella liikenevällä ajallani soittamaan. 

Kun muuttoapuni seuraavana aamuna lähti, kävi jostain syystä niin, että istuin vain sängyllä lukemassa ja söin suklaavarastoni tyhjäksi. Välillä nousin, otin jonkin asian käteeni ja laskin sen toiseen paikkaan. Kaikilla tavaroilla ei vieläkään tunnu olevan omaa paikkaansa, ja siksi huoneeseeni syntyy kovin helposti hirveä sotku. Kaikki on lattialla tai piirongin päällä pinossa. 

Muuttaminen oli oikeasti myös tosi mahtavaa. Tunsin, kuinka oman elämäni galaksit liikkuivat jyristen. Siinä sängyllä kaiken sotkun keskellä lojumisessa oli oma vapaudentuntunsa. Ihan porsaaksi ei voi heittäytyä, kun on kanssa-asujia, enkä haluaisikaan, mutta ilkeää niitä tiskejä lavuaarissa sen päivän lojuttaa ja ruuakseen voi laittaa, mitä mielii. Tavaransa voi valikoida ja järjestää juuri niin kuin omaa silmää miellyttää. 

MInusta on mukavaa, kun koteja on vähä kaikkialla. Vanhempieni kodit tulevat aina olemaan minulle turvapaikkoja, vaikka asunnot eivät ole niitä, missä olen lapsena asunut (luulen, että äitikin muuttaa kohta Rajamäeltä pois). Minulla on koti luonnossa ja pellon reunalla, kukkulan päällä ja ystävieni seurassa, sekä tanssistudiossa. Oma keho on parhaimmillaan myös yksi koti. (Ja siellä jos missä pitäisi tuntea olonsa mukavaksi.) Koti on yksinkertaisesti paikka, jossa tuntee itsensä kotoisaksi ja missä voi olla niin kuin kotona haluaisi: kaikki tunteet levällään ja kalsareissa. 

Minä kiinnyn paikkoihin, sillä liitän muistot vahvasti sinne, missä ne ovat tapahtuneet. Elämässä tulee kuitenkin välttämättä tilanteita, jossa joidenkin kotien ovet on takanaan suljettava tai ne suljetaan. Metsä kaadetaan, ihmiset kävelevät toisensa elämistä ulos tai on aika mennä eteenpäin. Noihin paikkoihin palaaminen tuntuu museovierailulta. Omaan elämään kiinteästi kuuluneet kappaleet näyttäytyvät eri valossa ja tiedät ettei paluuta ole, tai et haluaisi oikeasti palata vaikka olisikin. 

Luopuminen astuu kuvaan. On päästettävä irti. Joskus unissaan tapaa vanhan ystävän tai lentelee lapsuuden metsissä. Sitä herää kyynel poskellaan, että hymy kasvoillaan.

Lainaukset kaivoin Pinterestistä, mutta typografia(?) ja kuvat ovat minun.

Albert: Home is where my heart is. For example with you guys. 

7 juttua luopumisesta - osa 1.

5c9b6c5fcb601e7baaa130788b295345.jpg

Lapsuudenkotini oli jännittävä tavarametsä. Talo oli vanha opettajien talo, josta kuuli kaikenlaisia tarinoita kummituksista ja vintin suureen kattoparruun hirttäytyneestä miehestä. Kotona kaapeista löytyi, mitä ikinä saattoikaan tarvita, naulakko notkui toppahousuja ja nurkat täyttyivät leluista ja harrastusvälineistä. Se oli sellainen hallittu kaaos, neljän lapsen talous, jota muistelen suurella lämmöllä. Vaikka siellä asuu nyt jo joku muu lapsineen, vaihtanut tapetit ja täyttänyt talon omilla tuoksuillaan, on se aina mukanani kulkevan pienen minäni koti. Rakastin kellaria ja vinttiä, jonne oli kertynyt vuosikymmenien tavaraviidakko. Pingispöydän alle saattoi rakanetaa majan ja natisevasta kaapista löytyi isäni syntymävuoden Aku Ankkoja. Perustin ensimmäisen kahvilani hiekkalaatikkoon ja lensimme veljeni kanssa omenapuu-milleniunfalconilla kaukaiseen galaksiin. 

Antaisin aika paljon siitä, että olisin lapsi jälleen.

Isäni muutti lapsuudenkodistani pois pari - ei,  muutama vuosi sitten. Talon tyhjennys oli valtava urakka. Vaikka yritimme aloittaa hyvissä ajoin, kävi niin kuin aina käy - kiire. Heittelimme tavaroita intuitiivisesti eri laatikoihin: pelastusarmeijalle, sorttiin, roskiin, kierrätykseen, muuttolaatikoihin. Välillä unohduimme tutkimaan jotain ikivanhaa argeologista löydöstä: silloin joskus mystisesti kadonnut lelu, jota etsittiin itku poskella, isän kouluaikainen ainevihko, siskoni päiväkirja, vanha valokuva. Kaksikymmentä vuotta käytiin tehokkaasti läpi ja lajiteltiin. Raakaa, ajattelin, tämä luopuminen, muistojen valikoiminen ja entisen hylkääminen. 

Nyt näen asian hiukan toisin ja tämä Nuuskamuikkusen kuuluisa viisaus tiivistää sen: ”Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen." (Muumipeikko ja pyrstötähti) 

Pakettiauto lähti autosta kohti Ikaalista, miehet hakivat roskalavan pois, isäni ajoi peräkärryllisen vaatteita, leluja, astioita ja muuta tavaraa punaisen ristin keräyspisteeseen. Minä pakkasin pehmolelut, sekä nuket ja niiden tavarat laatikoihin ja väliaikaissijoitukseen äitini kotiin. 

Aikuisen silmään lapsen lelu on turvariepu, siirtymäobjekti, sievä viihdyke tai toisinaan ihan turha roju. Parasta lapsuudessani olivat tuntikausia kestäneet leikit metsässä, hiekkalaatikolla, leikkimökissä ja lastenhuoneen lattialla. Leikimme yleensä samoja leikkejä samoilla hahmoilla. Heidän elämänsä jatkui eteenpäin aina siinä paikasta johon sen oli jäänyt. Jos sai lahjaksi uuden nuken tai barbin, sille annettiin nimi ja nimellä oli persoona. Voisin litteroida minkä tahansa noista leikeistä, ja se olisi mielestä hyvä tarina yhä edelleen. Olen ikuisesti kiitollinen siskolleni Hannille kaikista niistä tarinoista, joita me yhdessä loimme. Haluan korostaa vielä, mielikuvitus ei tarvitse leikkikaluja ja lapset ovat kekseliästä sakkeja, esimerkiski yhteen lempileikkiimme ei tarvittu muuta kuin lumihanki ja puuhalko, mutta etenkin nukkeihin kiintyy kovasti. Ovathan ne niitä, omia lapsia. 

tumblr_m6pkkm4l7M1r8gbwko1_500.jpg

Tällä pohjsutuksella ymmärtänet, ettei ollut helppoa päättää noiden viimeisten laatikoiden kohtaloista. Odotellessani harjasin kaikkien hiukset ja puin ne nätisti. Kävin läpi vaatteet ja pikku tavarat. En halunnut myydä niitä, mutta en oikeasti myöskään säilytellä, sillä niillä ei ollut vuosiin enää leikitty ja muovi hapertuisi turhaan laatikossa, jos ne vain odottelisivat, että meillä jollakin on lapsia. (Tuo kuulosti nyt siltä, ettei kenelläkään tulisi koskaan olemaan, mutta tarkoitan, että arvioin siis, että aika pitkän ajan kuluttua.) Päädyin lopulta myymään kaikki pikkuruiset huonekalut ja muut tavarat, söpön tilpehöörin. Säästin tätini ompelemat vaatteet. Asetin nuket tuoliin ja otin kuvan. Laitoin yhteen laatikkoon ne, jotka jäivät odottamaan pieniä vieraijiloita ja toiset pakkasin ystäväni Julian autoon. Julia ajoi lastin Helsinkiin Hope-yhdistyksen tavaravastaanotolle. ”Sinne menivät”, tuli teksiviesti. Kiitos Julia. 

Kyllähän se hetken kirpaisi, mutta mihin minä 19 vuoden iässä nukkeja, barbeja ja pehmoleluja tarvitsen. Nyt huomaan, etten minä niitä kaipaa ja ymmärrän, etten minä itseasiassa niistä luopumista pelännyt. Pelkäsin antavani pois elämäni onnellisimman ajan. Pelkäsin, että unohdan. 

Voi Muikkunen, ensimmäinen ja ikuinen rakkauteni,  kuinka oikeassa olitkaan. 

Selma

Albert: This is about how I took our dolls and barbies to charity and realized that I do not need them to remember how happy and lucky kid I was.