Hei.
Erinäiset lainaukset ovat nyt kovassa huudossa - toiset huutavat ihastuksesta, toiset inhosta. Yksi sellainen on minun mielstäni jokseenkin korni, mutta oikestaan myös aika hauska ja osuva. Se menee näin:
Miten saa jumalan nauramaan? Vastaus: Tee tulevaisuudensuunnitelmia.
Heh. Sen lisäksi, että olen hirveän huono suunnittelemaan juuri mitään viikkoa pidemmälle, näyttää tulevaisuus Delhin basaarilta tuhatta ja sataa kaahavan mopon kyydistä - suunnittele siinä sitten, mutta ole valmis muuttamaan kaikki lennosta. Mitä tahansa voi tulla eteen milloin tahansa, tai se pikkubussi, jonka takana olen turvallisesti körötellyt, katoaa näköpiiristä, kun väliin lönkyttää lehmä. Ei minun elämäni ole ehkä ihan niin hurjaa kuin miltä saan tämän kuulostamaan, mutta ei sillä silti mitään varmaa kaavaa ole. Ajellaan vain ja ihmetellään.
 |
| minä puolitoista vuotta sitten |
Kun pitkäaikaisimman lempiyhtyeeni Scandinavian music groupin albumi Terminal 2 aikoinaan ilmestyi, piti heidän tehdä ensin vielä Baabel, jotta osasin kuunnella sitä. Viime syksyn jälkeen se on sitten ollut kuunnelluimpien albumien listallani. Hiukset-kappaleen ensimmäinen painokas pianosointu ja minä olen matkalla.
Minä rakastan kuunnella kokonaisia levyjä. Jossain vaiheessa heräsin siihen, että taustalla soi koko ajan joku soittolista, johon en itseasiassa kiinnittänyt mitään huomiota. Tajusin, että se on ihan turhaa hälinää ja itseasiassa väärin musiikkia kohtaan. Vähän niin kuin söisi mummolassa seisaallaan tai lukisi koko Taru Sormusten Herrasta-trilogiasta vain lainaukset netistä. Vaikka minua on siunattu viimeisen vuoden aikana niin hyvän musamaun omaavilla kämppiksillä, että kokkausta tai siivousta siivittää usein joku ihana soittolista, olen tietoisesti vähentänyt muuten epämääräistä ääniaaltoliikennettä. Naps ja sitä kuulee omat ajatuksensa paremmin.
En oikeastaan koskaan makaa äksässä lattialla vain musiikkia kuunnellen (mikä on sääli), mutta teen paljon kävelylenkkejä, jotka pyhitän yksittäisille levyille. Ulkoilmassa näen sillat kappaleiden välillä, kävelyn rytmi vaihtuu musiikin mukana ja lipsynkkaan lempparini yhtä antaumuksellisesti kuin Marion Cortillard Pariisin varpusessa. Ensimmäisen biisin myötä sitoudun kuuntelemaan läpi taideteoksen, skippaamatta niitä kappaleita, joita en soittolistoilleni kerää. Usein niistä löytyy salattu avain.
(Salatusta avaimesta tuli mieleen Lara Croft-tietokonepeli, jota lapsuudessani pelattiin vuorotellen järkälemäisellä pöytökoneella muiden katsellessa. Hai- ja tiikerimaat olivat Isän ja siskon hommia - minä sompailin kaikista mieluiten demomaassa, eli Laran kotikartanossa ja sen pihapiirissä. Siellä oli ihan huippu esterata ja labyrintti. Sen keskellä oli nappi, jota painamalla talon sisällä avautui salattu ovi, jonka takaa löytyisi salattu avain. On kai sanomattakin selvää, ettei Larani juossut ikinä tarpeeksi kovaa, jotta olisin ehtinyt livahtamaan oven raosta. Se on jäänyt vaivaamaan. Tarinan opetus: älä koskaan skippaa hyvältä levyltä niitä ns. täytekappaleita. Hyvällä levyllä sellaisia ei nimittäin ole.)
Tämän piti olle teksti, jolla seremoniallisesti tönäisen blogini alas jyrkänteeltä, jolle se on jäänyt jumiin keikkumaan. Kuinka päädyinkään horisemaan höpönlöpöä 90-luvun lopun PC-pelien helmestä? 2051. Se on viides kappale Terminal 2 levyllä. Ja matkustemisesta tulee aina mieleen lapsuuden matkat mökille äidin Toyota Carinalla Terhi Kokon laulaessa taustalla. Siten.
Vuonna 2051 minä olen 55 vuotias. Ikäero 00-syntyneisiin on muuttunut olemattomaksi. Vähän vanhempi kuin äitini ja vähän nuorempi kuin isäni on nyt; keski-ikäinen viimevuosituhannelta. Jestas. Edes Sannin 2080-luku ei ole silloin niin kaukainen ajatus, kuin miltä se nyt kuulostaa. Jos luoja suo, meikäläinen juhlii silloin riehakkaasti kasinelosia.
On mahdotonta ja itseasiassa aika epämielekästä yrittää nähdä elämässään viiden vuoden päähän, kun on kaksikymmentä, mutta viisvitonen kuulostaa sen verran hauskalta, että lähden ajatusleikkiin mukaan. Mistä minä olen tulossa, minne menossa? Mitä minun mieleni ajatelee? Odottaako joku minua kotiin? Mikä suhde minulla on itseeni? Entä pohditaanko tässä nyt sitä, missä luulen olevani, vai missä haluaisin olla? On vaikea arvioida omaa muutostaan, mutta uskon vanhempaa väkeä siinä, ettei kenenkään mieli toimi samalla tavalla koko ikää. Perustavanlaatuinen ydin säilyy, mutta muuten olemme sulaa vahaa ajan ja maailman käsissä.
 |
| minä juhlien jälkeisenä aamuna |
12.2.2051 minä herään puoli seitsemän kylmäskostean kuonon nuuskuttaessa poskeani. Juoksen tyttöjen kanssa tunnin, taivas vaalenee vasta, kun olen käynyt suihkussa ja keittelen keittiössä kahvia aamutakkisillani. Katan kahdelle. Tarkistan, että leffaliput meille ja veljeni lapsille ovat jääkaapin ovessa. Kirjoitan hetken, kirjoitan vain. Selailen toissapäivänä postiluukusta kolahtanutta käsikirjoitusta ja katselen ikkunasta kuinka taivaan sävy muuttuu. Ajattelen kylmiä aamuja merellä: niitä, joista haistaa, että syksy on tullut. Ajattelen sitten syksyllä siirtolapuutarhaani (jonka nappasin Eveliinan ennustuksesta) ja tulppaaninsipuleita, jotka ostimme Amsterdamista kesän lopulla. Ne nukkuvat jäisen maan alla odottaen aurinkoa, joka on tarpeeksi voimakas herättämään ne. Hymähdän. En ole vielä ikinä keksinyt - -
Sen minä vain sanon, että mieluummin vähän liian naiivi, kuin kyyninen. Tottakai kannattaa toivoa onnea ja aurinkoisia aamuja tulevaisuuden itselleen. Ei niitä muuten nyt ainakaan saa.
Nivoakseni tämän koko hajanaisen kirjoitelman, teen seuraavanlaisen päätelmän. Minä haluan oppia vähän ohjaamaan tätä mopoa joka minulle on annettu, mutta toisaalta antaa sen myöskin vaan mennä - avata silmät niiden kiinnipuristamisen sijaan ja huomata kauniit kuviot, joita elämänlangat muodostavat. Ymmärtämään miten tämä kapistus toimii, mitä bensaa siihen tankataan ja minkalainen kuoppa tiessä saa sen iskunvaimentimet pois pelistä. Haluan oppia reagoimaan tielle säntääviin elukoihin muutoinkin kuin lyömällä jarrut pohjaan tai köröttämällä kahtakymppiä tienlaidassa kaikkea peläten.
Ja ne kummalliset, mutta kutsuvat kiertotiet: mennä sinne, meni syteen tai saveen. Ei täällä harjoitella sitä varten, että siten joskus elämä on ihanaa ja täydellistä, vaan koska se on sitä juuri nyt - sitä, sekä kamalaa, hirveää, raskasta, tyydyttävää ja kaikkea mahdollista, jos vain antaa sen kaiken tulla, olla ja mennä. Ennen kaikkea vielä: mitä ikinä sitä onkaan tunkenut maton alle, selvittäisi asiat itsesi kanssa ja solmisi rauhan raudanlujan, sellaisen joka kestää helvetillisenkin kriisin ja myllerryksen. Kaikki muu saa että saattaa vaihtua ja muuttua, mutta itsensä kanssa ajelee auringonlaskuun saakka.
Blogin kannalta tämä tarkoittaa seuraavaa: Julkaisen jatkossa tekstin joka kuun ensimmäisenä sunnuntaina, tuli mitä tuli. En aio esitellä loppuun vietyjä kliinisen kauniita ajatuksiani, täydellisiä kuvia, enkä rakentaa yksittäisistä osistani teille ihailtavaa kuvaa, vaan harjoitella sitä, kuinka kirjoittaa ja kuvata elämää. Tämä ei tarkoita sitä, etten yrittäisi kirjoittaa hyvin, päinvastoin, olen ajatellut kehittyä. Innostua. Hakata näppäimistöä ja kirjoittaa kaikki ajatukset ylös niin että puhelin ja muistikirjat turpoavat. Ajattelin vain lakata miettimästä kuvitteellisten lukijoiden miellyttämistä ja miten haluan minut nähtävän. Ajattelin nyt myös sanoa, että Selma, sinä olet hyvä siinä mitä sinä teet. Olet asettanut itsesi näkyville, muttet arvioitavaksi. Lopulta on vain yksi mittatikku joka merkitsee ja se on sinun mittasi. Sinulla on valtavasti jaettavaa, mutta ei tulosvatuuta. Anna mennä siis.
Että niin,
minusta tuli se, joksi olin ollut tulossa
 |
| iloinen |
