kasvukipuja

Latasin koneelleni uuden kuvankäsittelyohlejman ja siinä on kaikenlaisia hauskoja vipstaakkeleita. Olen vakaasti sitä mieltä että oikea hyvä kuva on sellainen, joka ei kaipaa tietokoneella ehostusta. Rakastan yli kaiken vanhoja vakokuvia, etenkin todella vanhoja mustavalkoisia ja polaroideja -haluaisin itselleni polaroid-kameran! Niissä sattumalla on oma osansa ja niissä on vangittuna sellainen hetken suuruus, joka nykykuvista on paljouden ja helppouden takia kadonnut. Pidän kuitenkin askartelusta, intuitiivisten installaatioiden tekemisestä, visuaalisuudella leikittelystä. Uusi ohjelma on kuin uudet kuviosakset ja nippu vanhoja aikakausilehtiä.

Voi minua. Minulla ei ole tv:tä Outokummussa, mutta olen tämän viikon asustellut Mean kotona koira-nannyna ja täältä sellainen löytyy. En ole kaivannukaan vastaanotinta, enkä liioin yle teemaa  (jonka ohjelmia tsiigailen satunnaisesti areenasta) lukuunottamatta mitään, mitä siihen liittyy. Kun ei näe mainoksiakaan, niin ei tiedä mistä sitä jää paitsi, muka. Taidan olla ainoa, jolta on mennyt ohi Putouksen uusin tuotantokausi. Telkkarista on tullut mulle sosiaalisempi juttu, kun olen katsonut tiettyjä ohjelmia muiden kanssa. Meillä oli koulun Docventures-kerho ja parin daamin kanssa kokoonnutaan tiistaisin kello yhdeksän. Asianomaiset tietää, mikä silloin tulee yleltä.

Piti sanomani, että nyt kun olen viikon ajan asunut kämpässä telkkarin kanssa, olen mummo-tyyliin pitänyt sitä välillä ihan hyvikseni auki. Nytkin. Siellä pyörii Toy Story kolmonen, josta en ihan hirveästi pidä, mutta tykkään kuunnella lapsuuden tuttuja ääniä, etenkin Santeri Kinnusen charmikas nuotti, oh - sulan sille. Li Shang on yhä salaa unelmieni mies. Plus kun kuuntelee tän, niin saa hymyä ja puhtia päivään kuin päivään. 

Ja tässä kyseisessä lastenelokuvassa Buzz Lightyearilla menee asetukset sekaisin ja tyyppi on ihan holtiton. Niin, tämän absurdin ja kaukaa haetun aasinsillan on tarkoitus sanoa, kuinka minulla taitaa olla järjestelmän asetukset jonkinlaisessa päivitystilassa. Mielenlaadultani tasaisena tyyppinä on ollut tosi hämmentävää olla samanviikon aikana ihan hypessä ja syvissä melankolian vesissä.

Harvoin tulee tilanteita, jolloin pystyy vertailemaan omia tunteitaan näin. Kun olen siirtyillyt  melko nopeasti yhdestä tunteesta toiseen ja seuraavaan, olen tajunnut, että ne ovat kaikki toisilleen tasa-arvoisia. Eri tunteet tekevät toisensa näkyviksi ja niillä on funktionsa. Ei tietenkään ole mukavaa olla surullinen, vihainen, pettynyt tai turhautunut, mutta aina elämässä tärkeintä tai oleellisinta ole se, mikä on kivaa. Ikuinen auringonpaiste ei niin sanotusti vain tunnu lopulta miltään ja uskon ja toivon, että on tärkeämpiäkin tavoittelemisen arvoisia asioita kuin tasapaksu hyvä olo. Tämä on mielestäni myön rappeutumaan tuomitun hyvinvointivaltion perustavanlaatuisia ongelmia. Keskustelen niistä enemmän kuin mielelläni, mutta näillä ilta-aivoilla en kirjoita nyt enempää. Eiköhän sitä ole rönsyilty tässä jo tarpeeksi.

Loppuun jaan viisauden, joka on osoittautunut itselleni hyvin arvokkaaksi. Niin kuin rakas teatteriopettajani sanoi kipuileville opiskelijoilleen: Ota sitä tunnetta kädestä kiinni ja istu sen kanssa vastakkain.

Selma