Nopeat kaksi vuotta ja kaksikymmentäyksi päivää.
”Blogin perustaminen on helppoa ja nopeaa! Klikkaat vain
tästä ja tuosta, niin voilà, s’il vous plaït!”
Just.
Voi olla, että ehkä hippusen
verran tein asiasta vaikeamman kuin
se oikeasti on, mutta henkilökohtaista kokemustani tästä prosessista on hyvin
kaukana parista klikkauksesta, vaikka
voin käsi sydämellä vannoa, että aikomukseni on ollut vakaa.
Mikä minua sitten pidätteli blogitaivaan porteilla?
Pääpietarina toimin itse, myönnetään. Odottelin jotain ihmeen mystistä sopivaa ajankohtaa. Juu. Hassua, vai
mitä? En kuitenkaan pidä mennyttä aikaa hukkaan heitettynä, sillä sen lisäksi,
että huolellisesti puntaroin bloggerin ja wordpressin välillä (:D), aivoni ja
minä olemme tehneet taustatyötä kysymyksen ”miksi” eteen.
Minulla on tällä hetkellä kysymykseen kolme vastausta. Yksi
niistä on seuraavanlainen ajatusketju:
1.
Blogimaailma on niin täydellinen, liian
täydellinen: kuvia, ihmisiä ja elämiä ei voi kun katsoa ylöspäin. Minullakin on
omat lempibloggaajani ja rakastan heitä, mutta… Haluan täydentää kiiltokuvan
kaunista blogimaailmaa kökkeröillä kuvillani ja epäselvällä olemisellani.
2.
Perustan sen sitten kun olen tarpeeksi hyvä
kuvaamaan, olen mielenkiintoisempi ja valmis.
3.
Hitot.
Haaveilen myös yhteisöstä,
mutta ei siitä nyt sen enempää.
Minusta on tärkeää, että kirjoittaja tietää itse edes
jollain tasolla, miksi hän
kirjoittaa. Määränpään, eikä reitinkään tarvitse olla selvinä, mutta on
elintärkeää tietää miksi matkalle lähtee. Kirjoitan ja haluan julkaista
tekstejäni, sillä se on minulle tärkeä itseilmaisun muoto ja haluan kehittyä
siinä. Ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita ja rakastan stooreja yli kaiken
niin saduista dokumentteihin ja elokuvista instagram-kuviin. Jatkan muinaista
perinnettä, sillä koen, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Sellainen on
kutsumus.
Mosaiikki on minun
matkani - ja toivottavasti siinä rinnalla kulkee myös sinun omasi. Jää
näppäimistölläni murtui, kun tajusin, etten ole koskaan valmis bloggaamaan tai ylipäätänsä tekemään yhtään mitään tässä
elämässäni, jos odottelen sitä kädet ja jalat ristissä. Enkä tule valmiiksi
sittenkään. Luojat, tajuatteko miten helpottava ajatus? Elämä ei ole
elementtitalo, jonka voi ostaa netistä ja saada kotiinkuljetettuna ja jota voi
sitten nätisti ihailla loput ajastaan. Tonttiaan joutuu hakemaan kauan, eikä
mikään estä muuttamasta (itse asiassa uskon, että kaikki on jatkuvassa
muutoksessa, halusimme tai emme). Materiaalit, palaset, värit, tuoksut ja
lempikirjat hyllyssä löytyvät palasina maailmalta ja elämän varrelta. En
tarkoita, että on matkattava välttämättä kauas löytääkseen itsensä sieltä, mitä
se ikinä tarkoittakin. Monesti ne suurimmat palaset ovat olleet kokoajan siinä
tai jalkojemme juuressa, mihin emme ole osanneet vain katsoa.
Nyt. Jännittää. Pirusti.
Täältä tullaan.
Selma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti