7 juttua luopumisesta - osa 6: piirrä minut hiekkaan

Olen aloittanut elämäni aikana lukemattomia kertoja lauseen sanaparilla "minä olen" tai "minä en ole". Arvioisin heittämällä, että noin kerran päivässä siitä asti, kun olen oppinut puhumaan. Noin 6295 kertaa. Sillä sanamäärällä kirjoittaisi jo omaelämänkerran, mutta minä olen edelleen (ah, siinä se taas on) sitä mieltä, etten ole yhtään perillä siitä, kuka tämä Selma-tyyppi oikein on.

Hän on puhunut itsensä pussiin - monesti. Sanonut olevansa jotain, mitä ei olekaan - vahingossa ja tahallaan. Luullut väärin, osunut oikeaan, mutta kaikki on muuttunut taas. Toivonut olevansa jotain muuta. Tyyppi on pantannut tietyt adjektiivit itseltään - niitähän hän ei ainakaan ole.

Puhumattakaan siitä hämmennyksestä, kun hänen ystävänsä tuntuvat tietävän tasan tarkkaan, kuka hän on. Oma itsensä.

Kirjoitin viimeisimmässä runoillassa seuraavaa

- - mitä he näkevät minua katsoessaan
joku osuu kuitenkin oikeampaan kuin minä itse 

Syyslomalla kysyin isältä, iskä, millainen tyyppi mä sun mielestä olen. Sitten mietin, mitä kaikkea olisin voinut tehdä sillä ajalla, kun tongin omaa napanöyhtääni.

Tämä ensimmäisestä peroonapronominista, olla-verbistä, mahdollisesta kieltosanasta ja adjektiivista, taikka muusta nimikkeestä koostuva lause ei ole luotettava. Tiedemiehenä uskon vain mitattuun ja kiistattomaan informaatioon, mutta uskon myös sitä naista, jonka ystäväni tapasi Berliinissä. Nainen sanoi, että kaikki sanat ovat loitsumista. Psykologi kutsuisi niitä suggestioiksi.

Yksinkertaisuudessaan tarkoitan, että lauseella "minä olen hyvä tyyppi" voi saada paljon hyvää aikaan ja luonnollisesti "minä olen huono tyyppi" aiheuttaa paljon tuhoa. Lause ei aina kuvasta sitä mitä todellisuudessa on, vaan synnyttää sen. Adjektiivit ovat myös hyvin subjektiivisia, sillä me katsomme maailmaa eri tavoin. Näet kadulla kaunottaren, joka näkee peilistä hirviön.

Olen ajatellut kaikkien noiden lauseiden pyyhkimistä pois, tai sitä, että ne kirjoittaisi hiekkaan. Fraasista voisi rakentaa pidemmän, mallia "minusta tuntuu siltä, että tällä hetkellä olen [sana]". Oli miten oli, olen alkanut tietoisesti päästää irti minä olen -lauseista. En rakenna patoa niiden ympärille ja ajan aallot pyyhkivät ne pois. Uusia syntyy joka päivä.

Ja hei tiedenainen, minä en ole peruskallio, puhumattakaan siitä, että peruskalliokin muuttuu. Painoni on vaihdellut jopa kymmenen kilon välillä sen jälkeen kun en ole kasvanut enää senttiäkään, olen elämäni aikana kasvattanut arviolta kaksi ja puoli metriä tukkaa, ollut toisille lettipää ja toisille nutipää, oikeassa silmässäni on miinusta 4.50, vasemmassa 4.75, arvet vaalenevat ja katoavat, uusia hermosäikeitä syntyy ja aivosoluja kuolee.

Minua huimaa ajatus siitä, että minun ei tarvitsisi sitoutua mihinkään, mitä minä olen sanonut olevani. Joinakin päivinä voisin herätä kauniina, olla pistävän älykäs, heittäytyä epämukavuusalueelle, joka olisikin mukavuusalue, pukea maanataina päälle flanellipaidan ja tiistaina kynähameen, haastaisin itseni ja rikkoisin rajat, joita ei ole missään muualla, kuin siellä jossain hiekkaan kirjoitettuna. Luovun itsestäni ja saan minut.

Selma

Iina & Albert: Here I am, a lionhearted girl.