Improvisaatiosta

Viime keväänä, kun elämä tuntui ikävältä, pelasti minut monena aamuna José Gonzálesin kappale Stay alive. Siinä on sellainen noste, joka vetää ylös sängystä pimeimpinäkin päivinä tai juoksemaan kotiin loppumatkan. Plus että se on mitä hellyyttävimmän Walter Mitty-elokuvan soundtrackilla - leffa, joka aiheuttaa aina pakonomaista tarvetta lainata veljen lonkkaria ja hypätä seuraavaan laivaan kohti mitä vain. Toimia heti. Tarttua elämäänsä kiinni ja ravistaa kunnolla.

Improvisoidessa toimii vaistojensa varassa. Päätökset syntyvät hetkessä ja tuntuu kuin koko aivokapasiteetti olisi käytössä, kun kehon sensorit välittävät informaatiota kaikista aisteista.  Viimeinen kattaus -näytelmän tekoprosessi ja taakse jääneet kolme näytöstä todistavat seuraavan: parhaita juttuja elämässä ei voi suunnitella eikä ennakoida. Jälkeenpäin tosin voi tulla kaikenlaisia hyviä ideoita, mutta sitä kutsutaankin sitten oppimiseksi. Tänään valomiehen pöytä levisi kasaan. Raamatullisesta käsikirjoituksesta opiskeltu näytelmä olisi voinut kaatua siihen. Meidän kahvilassamme oli sähkökatkos. Kukaan ei miettinyt sitä hetkeäkään. Ihan samalla tavalla on tämä oikeakin elämä ihan silkkaa improvisaatiota. Joku sanoo jotain, tekee jotain, maailma tempaisee meidät jonnekin. Me reagoimme. Sanomme kyllä kaikelle muulle, paitsi sille, mille on sanottava ei.

"Katetaanko vielä teille?"

Minulla on tälle illalle myös toinen elämä-metafora. Kuka muu on pelannut skidinä Tarzan-playstation-peliä? Vaikka et olisikaan, pystyt varmasti kuvittelemaan viidakon kuninkaan, tuon moppitukkaisen hyypän vain lannevaate päällä keinuvan liaanista toiseen. Sitähän tämä on; tilanteesta toiseen heittäytymistä ilman varmuutta siitä, että se varmasti kantaa. Aina voi keinahtaa takaisin ja alla on oksien turvaverkko. Mutta jos jää kiikkumaan siihen yhden liaanin varaan, ei pääse koskaan eteenpäin ja vauhti lopulta pysähtyy.

Olin kamalan onnellinen kävellessäni keveässä lumisateessa kotiin. Olen kamalan huono Tarzan, mutta moneen liaaniin olen tarttunut jo sitten viime kevään. Hypännyt keinusta aina pikkuisen pidemmälle.

Elämäni ensimmäinen ptohobooth-kuva. Toi tukka kasvaa silmissä.

Huomenna alkaa Karelia Contact - kontakti-imrovisaatiofestivaali täällä Outokummussa, mikä tarkoittaa sitä, että hyvä olo on niille päiville taattu. Kun saa päivisin syli(e)n täydeltä läheisyyttä ja liikkeen riemua, voi illalla taas maalata ne kuolemansairaan tummat silmänaluset ja elää taas yhden maailmanlopun.

Iina & Albert: Felt alive after the end of the world.

naparetkeilijä hopsun talvi

Kirjoitan tämän ylös niiden talvien varalle, kun saa kuusi viisi kuukautta katsella kuollutta
nurmikkoa. Pakkasta on nyt -23 astetta ja tuuli on taiteillut pakkaslumesta dyynejä. Mitä korkeammiksi kinokset kasvavat, sitä suurempana minun sydämeni lyö. Sukset! Missä pulkka ja luistimet? Ripsissä ja ylähuulella on huurretta. Henki salpautuu hetkeksi joka kerta kun menee ulos. Hämärässä valkoinen taittaa siniseen. Kuun valossa kaikki kimmeltää. Kirkkaana päivänä hanki on kirkasvalolamppu, jolle on mahdotonta olla vihainen vaikka kylmä purisikin posket tunnottomiksi.

Tarvon keskelle peltoa ja kellahdan hankeen. Punainen naparetkeilijätakki. Katuvalot ovat kaukana ja yläpuolellani lainehtii tähtien meri. Kassiopeia. Otava. Orion. Leijona.

En tarvitse talviunta. Voimaannun muuten vain. Tuntuu siltä, että keväällä pystyn mihin vaan ja että edessä on huippukesä. Google kuumenee suunnitellessa. Sataa lisää lunta. Miten se meni? Mitä kylmempi talvi, sen lämpimämpi kesä? Vaikkakin. En ole lämpöihmisiä. Toisaalta. Tästä tulee hikinen kevät. Koulu, matematiikka, oma pikku projekti, puolimaraton. Haaveilen paljasjalkajuoksukengistä (en niistä, joissa on jokaiselle varpaalle oma kolo!).

Kannan kolme laatikkoa eteiseen. Vaatteita ja kirjoja ja jotain ihme sälää. Ne odottavat poislähtöä. Enemmän tilaa ajatuksille ja minulle. En tarvitse vaatteita, jotka eivät palvele minua. Enkä liioin kirjoja niiden selkämyksen takia. Opin kiittämään niitä hyvin tehdystä työstä. En ensisijaisesti karsinut tavaraa; valitsin ne jotka halusin pitää. Kiitos hupsu vaaleanpunainen kirja.

Nousen avannosta. Sukat jäätyvät kiinni lauturiin, kämmenet tikkaisiin, lyhyt tukka piikeiksi. Ihmiset höyryävät kuistilla. Vesi on yli kaksikymmentä -melkein kolmekymmentä astetta lämpimämpää.

Herään tunnin ennen kelloa ja kuvaan kaiken mihin silmäni pysähtyy. Olin varmaan unessa, sillä en muista siitä juuri mitään. Olen pahoillani, saappaat. (Ostin ne yläasteessa Klaukkalan Citymarketista. Ihan oikeat hait, alunperin kirkkaan keltaiset. Äidin mies paikkasi reiät pyöränkumin paikoilla.)

Huomenta.

jalkojen alla maa vol. 2

Kirjoitin otsikon ja tuli sellainen kumma tunne, että se ei tainnutkaan olla aivan uniikki. Pohdittuani hetken, kenen kirjan otsakkeen olin mennytkään varastamaan, muistin, että kyse olikin puolen vuoden takaisesta postauksestani. Pötkylästä, jossa ei ole välejä, ei kuvia, eikä päätä tai häntää. (Kahdesta viimeisestä en mene edelleenkään takuuseen.) Kuva, josta höpötin, on tämä.

Oli miten oli, olen varma, että tuon niminen kirja on jossain, tai että sellainen pitäisi jonkun kirjoittaa. Siinä kombinoituvat kaksi maailman parasta asiaa ja kaiken lisäksi kuulostaa upealta ja syvälliseltä.

Jalat. Koivet. Kintut. Oodin teille soisin.

Ei - tiedän, mikä on vielä parempaa.

Käveleminen.

Joogaan, juoksen, olen yrittänyt meditoida ja olen käynyt psykologin juttusilla, mutta mikään ei ole yhtä kaikenvoipa lääke kuin vanha kunnon töppöstä toisen eteen.

Kun elämä jumittaa, ainakin kävellen pääsee eteenpäin.

Kävely auttaa monenmoiseen tukalaan oloon ja se on vielä parempi kuin asian yli nukkuminen (jos nyt ei ole kuoleman väsynyt). Aivot saavat happea ja iholla muodostuu D-vitamiinia, jos aurinko sattuu paistamaan. Löydät uusia reittejä niin kulkea kuin ajatella. Moni elämäni mysteereistä on ratkennut ihan vain kävelemällä. Aku Ankassa Roopen työhuoneen lattiaan on uurtunut syvä kävelyhauta.

Tarvitaanko vielä perusteluja? Ei, mutta hehkutan tässä vielä hetken ihan omaksi ilokseni.

Käveleminen on yksi ensimmäisistä merkittävistä asioista, jonka me opimme ja oikeastaan sehän ollut mullistavaa koko ihmisen evoluutiolle. Asiat näyttäytyvät uudessa vinkkelissä, nääs.

Kävelyssä on kaikki mahdollinen liike.

Sanoo opettajani. Kävely on mitä parhainta liikuntaa. Rasittavuuden voi säädellä helposti itse. Luut tärähtelevät ja kiittävät askeleen alla, selkäranka - tuo kävelyn jumalainen moottori - tanssii kaikkiin suuntiin. Oletko koskaan miettinyt miksi kädet heiluvat kävellessä vastasuuntaan? Tai miksi pikakävelijät näyttävät hassuilta? Totuus on, että oikeastaan kävellemme selillämme. Boom.

lööv, Selma

Iina & Albert: Did I already say I love walking?

tuulta purjeisiin

T A I  tuulta helmoihin niin kuin tässä elämäni ensimmäisessä väsäämässäni gif-animaatiossa. Loma ja sen aktiviteetit ovat tehneet tehtävänsä. Olen downsiftannut ihan huolella: keksikittynyt mukaviin pikku juttuihin, antanut aivojeni myöskin lepäillä ja tadaa - tuloksena freesi ja inspiroitunut pääkoppa. Hiljaisuudessa on syntynyt yksi jos toinenkin idea muutaman  parin sangen erinomaisen ärsykkeen ansiosta.

O L E N  luopunut monesta asiasta vuonna 2015 ja jatkan sitä linjaa myös tulevaisuudessa. Ensimmäisenä asianani pääsin luopua niljakkaista uudenvuoden lupauksista. Sen sijaan ajattelin modailla itselleni niken moton sopivammaksi: just do.

... A N D  then make a plan. Opettajani Katariinan sanoin: Onko tarpeeksi selkeää, jotta voi aloittaa? Sillä vaikka jostain kumpuaa hyvin vahvasti, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, taidan jatkossa ajatella, että täysin se pätee vain talojen rakentamiseen ja tekstitaidon vastauksiin. Kun tulevaisuuden haaveammateissani ei häämötä liion lääkäri eikä lakimies, riittävät tulevaisuuden suuntaviivoiksi arvot, joiden mukaan haluan elää. Omaksi riemukseni kehittelen lyhyemmän (tai pidemmän) tähtäimen projekteja, sillä niissä oman itsen kehittymisen ja oppimisen voi havaita lyhyemmässäkin ajassa.

S E N  lisäksi, että Laura Dekker inspiroi minua duunaaman juttuja ja haikailemaan merille, sain aiheen ajatella merten ja merieliöiden huonoa kondista. Muovi. Se on minun juttuni. Tai ei siis nimenomaan ole.

M I N U L L E  tulee usein epämiellyttävä olo,  kun puhun tai kirjoitan ympäristö- tai eläinasioista. Pelkään, etten tiedä tarpeeksi ja perusteluni ontuvat, tai että joku ärsyyntyy niin, ettei ainakaan ala tehdä mitään. Typerää. Saarnata en haluakaan, mutta ajattelen, että inspiroiva esimerkki ja helposti löytyvä informaatio ovat kaiken hyvän alku ja juuri. Niin minullekkin kävi (sitten kun toivuin jättimäisen maailmantuskan kertavyörystä pikku-Selman niskoille). Eli tulen nyt ja jatkossakin varmaan jakamaan linkkivinkkejä ja omaan ajatteliani aiheesta.

T A K A I S I N  mereen ja muoviin. Haastoin itseni pesemään käteni muovista. Kuinka pitkälle tulen asian kanssa menemään, en tiedä. Ainakin jätän kauppaan mahdollisuuksien mukaan kaikki muoviset pakkaukset. Mikä sinulle on tärkeää? Mitä voisit tehdä? Olisitko valmis muuttamaan jotain arjessasi?

S E L M A

Iina & Albert: We all love oceans. I hate plastic.