kesäminä

Yleensä viimeistään elokuun pimenevissä illoissa se nostaa päätään: kesäminä, oma pikku mikkomallikaani. Sen tuntee kesäkuussa, kun pyöräilee uimarannalta kotiin yömyöhään, tai kun ritsalla istuu kaveri heinäkuussa. Kesäminä voi pukea aamulla mitä tahansa kukkamekosta mummon kaapista lainattuihin maalausvaatteisiin ja olla silti yksinkertaisesti awsome. Kesäminä unohtaa syödä tai täyttää mahansa jäätelöllä ja mansikoilla. Kaikki on mahdollista, tai ei ainakaan mahdotonta. Kreisiunelmille  ja -suunnitelmille on tilaa. Pari vuotta sitten minä säntäsin uimaan töiden jälkeen ja sulketaessani aallon alle koin ihan hullun vahvan tunteen, tai oikeastaan tiesin, että jonakin päivänäni minusta tulee kirjailija. Silloin tiesin, miltä kutsumus tuntuu. Minua kesäminä huvittaa, mutta se on ihana ja mahtava tyyppi, jonka paras ystävä haluaisin olla ympäri vuoden. 

Se kirjailijajuttu nyt esimerkiksi oli kuitenkin kesäminäni upeaa maailmaa ja minulle tärkeäksi tähdeksi käteen jäi kokemus siitä suuremmasta vedosta johonkin suuntaan. Sillä en minä kirjoita, niin kuin kirjailijaksi aikova kirjoittaisi. Minä en pyri siihen ammattiin (mutta en sano, etten koskaan). En tiedä, miten selittäisin sitä paremmin. Kesäminänä oleminen on kuin matkailua, hän tuntee elämän virran ja antaa sen viedä, hän fiilistelee kaikki tunteet parhaasta paskaan ja lipuu pois kesän loppuessa kuin Nuuskamuikkunen etelään. Aaltojen mentyä minä jään jäljelle ankkureineni. 

J.K. Eilen me olimme molemmat, kesäminä ja minä, yhtä mieltä siitä, että Seinabo Sey on yksinkertaisesti awesome. Alkoholista tahmaiset kädet, kaljalta haiseva paita ja vinksahtanut unirytmi  - she's worth it. Eli terkut Porista.