how to: ostan vessaharjan

Ihan hilkulla, ettei mene hulluksi tämä muuttotohina. Vaikka olen innoissani, niin onhan tämä nyt jotenkin tosi absurdia. On niin paljon muistettavaa ja järjesteltävää ja suurin osa on oikeasti vielä niitä tärkeitä ja vakavia asioita. Onneksi en ole sentään ostamassa asuntoa tai rakentamassa taloa. Voi sitä paperihelvettiä!

En niinkään stressaa tavaroiden hankkimisesta, sillä aika vähällä pääsee aika pitkälle ja vessaharjan voi ostaa sitten kun sitä tarvitsee. Olen tuumaileva harakka pesänrakentamisen suhteen. Vaatekaappini ja asuinsijani kuuluvat samaan kategoriaan, ne ovat aina kesken ja rakentuvat ajan kanssa. En haua ostaa valmista, vaan palasia sieltä täältä. Aion mennä astoiden sun suiden purnukoiden perässä kirpputoreille  ja koota pöytäni ympärille roskalavojen sinkkutuolit. Mieleni muuttuu niin usein, etten koskaan uskaltaisi valita yhtä astiastoa! Tänään haluan juoda teeni sammiosta, huomenna ehkä pikkusormi pystyssä sievästä kupposesta.

Tällä hetkellä sekä yritän tehdä joitain hankintoja, että hankkiutua tavaroista eroon. Tässä on noussut nopeutensa ja kätevyytensä esiin facebookin kierrätysryhmät, sekä tori.fi. Olen esimerkiski ostanut ja myynyt lähestulkoon kaikki lukiokirjani niiden kautta. Olen säästänyt arviolta satoja euroja. Palaamme ikiaikaiseen vaihtotalouteen, kun kahvipaketti ja leivänpaahdin vaihtavat omistajaa. Se on mukavaa se. Perinteiset kirpputorit ja kierrätykeskukset ovat edelleen lemppareitani,  etenkin vaatteita ostan mieluummin, kun voin mallata ja hiplata kangasta.

Kirppareilta ja tavaroiden kierrättämiseltä on luojan kiitos kadonnut ituhippimaine. Ei sillä, ituhipit ova omasta mielestäni täysin cool, mutta kaikki eivät ole sitä mieltä. Mutta kun nyt kaikkein viileimmätkin tyypit sekä ostavat, että myyvät kamojaan käytettynä, tulee vihreästä uusi musta. Laskisin myös sievoiseksi bonukseksi sen, että myös selvää pätäkkää tosiaan säästyy luonnon ohella. Oman tyylin ja kodin rakentaminen muuttuu myös huomattavasti kiinnostavammaksi, kuin aarrejahdiksi, kun eteen voi tulla jopa tosi uniikkeja juttuja kun myös sattumalla on sormensa pelissä.

Suurimmaksi pulmakseni tavaroiden karsimisen suhteen osoittautuvat tuunaukseen ja muuhun ompeluun kokoamani vaate- ja kangasvarastot. Muutoin olen hanakka heivaamaan asioita seuraavaan elämäänsä, mutta tämän riepukavalkaadin kohdalla se on haastavaa. (Tietyistä kirjoista en myöskään hevin luovu!) Kun pitelen käsissäni jostain löytämääni ikivanhaa mekkoa tai villapaitaa, se kuiskailee minulle tarinoitaan vuosien varrelta ja mieleeni pulpahtaa sata kuvaa, mitä siitä voisikaan tehdä.

Harmittaa vähän, etten lukioaikana saanut järjestettyä/saanut itseäni järjestämään aikaa ompeluhommilleni. Vaskivuoressa tuli hiihdettyä kolme vuotta verkkareissa ja villasukissa. Vähän arvelen, että sama odottaa Outokummussa, mutta ehkä minulla on amiksen tyttönä aikaa iltaisin. Elättelen toivoa.

Kuvat tämän kesän Ruotsin matkalta ja Tallinan piipahdukselta.

Selma

ps. Kaikille onnea muuttohommin ja vielä ekstrapotku persuksille niille rohkeille, jotka suuntaavat kohti ulkomaita!

pps. Uskollinen lukijani, eli rakas isäni on harmitellut, ettei pysty kommentoimaan juttujani. Onko joku muu kokeillut? Ottakaa minuun yhteyttä, jos tämä on totta, niin yritän selvittää asian.

tonic jäillä, kesäkaverit!

Monta uutta kesäkaverii, 

tällaista on ehkä olla nuori: 

kerrankin unohtaa kaikki se vakava, 

mitä on huomenna ja vittu ikinä.

Lähdin eilen melko spontaanisti Tavastian lauantaidiskoon tanssimaan. En yleensä tee mitään sellaista: spontaaneja valintoja, diskoja, kolmen tunnin unia ennen työpäivää. Mutta tämä edesvastuuton toiminta teki bailaamisesta ja aamuyöllä bussissa istumisesta jotenkin vielä hauskempaa.

Olin ensimmäistä kertaa Tavastialla ja itseasiassa käytännössä ensimmäistä kertaa ikinä ulkona ihan vain julhimassa. Laitoin muuvisuotimen pois päältä ja tanssin ystävieni kanssa hiki otsalla (aikamoinen treeni!). Ja muistan kaiken. 

Join illan aikana yhden tonicin jäillä, enkä kaivannut mitään muuta - paitsi vettä kuumissani. 

Tämän ei ole ole tarkoitus olla millään tavalla provosoiva teksti. En ole absolutisti, en luokittele itseäni mihinkään klaaniin mitä tulee alkoholiin. Olen kuitenkin hanakka kyseenalaistamaan asioita ja olen ennen kaikkea sitä mieltä, ettei koskaan kannata naulata ahteriaan mihinkään ääripäähän. 

Ylioppilaspotretti. Parempi myöhään kuin tosi myöhään.

Pikku hiprakka tuntuu kivalta, mikä sitä kieltämään. Omat kokemukset päättyvätkin siihen. Jossain vaiheessa tämä "kokemattomuuteni" oli mielestäni noloa, sitten ajattelin, että on coolia olla tässäkin erilainen, mutta nykyään minua ei enää jaksa kiinnostaa. Juon punaviiniä isän ja äidin kanssa, valkkaria ulkona, koska siitä tulee hienostunut olo, mutta yleensä holittomia juomia, en mielipiteenä, vaan koska ymmärrän paremmin niiden päälle. Omatekemäni inkivääriolut ja Gaijinissa saamani herusinki-drinkki ovat lempijuomani laadukkaan vihreän teen lisäksi.  

En koe, että saisin muistinmenetyksestä, pahasta krapulasta tai hukatuista kengistä raksia mihinkään ruutuun, niin hyvässä kuin huonossakaan mielessä. Se ei olisi saavutus, mutta ei liioin moka eikä menetys. Ennen kaikkea olen kiinnostunut hauskanpidossa hauskanpidosta ja seikkailussa seikkailusta. Hauskaa on kaikenlaista ja seikkailua monenmoista, eikä alkoholi kuulu niihin mihinkään täysin automaattisesti. Reiveissä voi olla hauskaa, vaikka pysyttelisi vesiselvänä ja päätä pyörryttävä huppeli ehkä hupaisa kotisohvan pohjalla. 

Mitä olen oppinut: kaikesta ei tarvitse olla kiviin hakattua mielipidettä perusteluineen - tämä maailma kun toisaan on haastavan monenkirjava. Mutta jos joka viikko ryyppää, koska kaikki muutkin tekevät niin, tai ei koskaan juo pisaraakaan, koska on oppinut, että alkoholi on vain paha asia, suosittelen pysähtymään ja kysymään itseltään mistä nämä filosofiat ovat peräisin ja onko ne nyt ihan vedenpitävästi perusteltu.

Bisous,

Selma

oman elämäni stunt-nainen

Dalai lama ei ole Emma Salokosken parhaita biisejä, mutta sen romanttiset sanat (mä esimerkiksi pyrin nukkumaan yöllä) kuitenkin sopivat minulle. Tai no, sopivat ainakin joskus.

Toivoisin, etten aina tuntis kaipausta.
sietäisin kysymyksen ilman vastausta.
Kulkisin aina tyynenä kuin dalai lama.
Öisin, yksin valvon kirjoitan tarinoita laulan tanssin juovun luukutan stereoita
vahva kaunis viisas sisukas ja pelkäämätön oon
Kunnes taas
Toivoisin etten olisi niin haavoittuva
sietäisin tätä musertavaa vastuuta
olkoonkin etten aina tietäis ratkaisua

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku. No, kaikkihan sen tietävät, että kuivasta hiekasta koottu kakku ei pysy kasassa. Tämän kömpelön vertauksen oli tarkoitus kuvastaa sitä, että minä en ole valmis astumaan taaksepäin ja sanomaan: tällainen minä olen. Vakavasti ottaen, en usko että kovin moni tuntee itsensä läpikotaisin, mutta henkilökohtaisesti uskon olevani jotenkin hyvin alkutekijöissä - minulla ei ole rutiineja, eikä lempiruokaa. Paljastus, joskus jopa unohdan pestä hampaat - unohdan!

Sen tiedän, että minulla on taipumusta melankoliaan ja teininä lievään  dramaattisuuteen. En ollut niinkään darmaattinen toisiin ihmisiin liittyvissä asioissa, mutta saataoin kirjoittaa yön äidinkielen esseetä, sillä se tuntui maailman tärkeimmältä asialta juuri silloin ja ah, sitä luomisen tuskaa. 

Minulle itsetunto ja itsetuntemus ovat sellaisia hämäriä käsitteitä, jotka menevät niin käsi kädessä, että niitä voisi pitää siamilaisina kaksosina. Muistan, että määritteet niille on annettu yläasteen terveystiedon tunnilla, mutta itselleen ne täytyy kyllä mielestäni määrittää itse. Aika ajoin uudelleen, muuten. Esimerkiksi minä olin itsetuntoni huippumaisemissa yläasteella ja viihdyin erinomaisesti omissa nahoissani. Olin selkeä kuva itselleni. Lukiossa kaikki meni mullin mallin. Tiedän, että yleensä se on toisinpäin. Joka tapauksessa tämä muutos oli tarpeen ja väistämätön; vaikka rakastin itseäni teininä, en herran pieksut haluaisi palata siihen aikaan tai olla ikuisesti neljätoistavuotias itseni. Huh. 

Perusvireeltäni olen luottavainen siihen, että asioita meissä ja maailmassa tapahtuu kokoajan myös huomaamattamme, niin että sen näkee vasta kauempaa. Kuitenkin synkkinä hetkinä minua huolettaa toisinaan oma hitauteni. Asiat, tilanteet ja ihmiset menevät minulta ohi. Aina, kun olen nousemassa junasta tutkailemaan jotain uutta, se nytkähtää taas liikkeelle. Koen, etten ole saavuttanut tai saanut mitään aikaan, minulla ei ole suunnitelmia, ei tavoitteita, eikä unelmia. Tämä on sitä draamaa, jota ei halua päiväsaikaan ajatella, mutta illan tullen muuttuu todeksi. Ja se on totta, minä en tietoisesti pyri tällä hetkellä minnekkään. 

Olisin kaivannut välivuoden juuri näitä asioita selvitelläkseni. Nyt olen lähdössä Outokumpuun ja epäilen, etten taas ehdi ajatella. Minä en pysty moiseen multitaskingiin, että pitäisi ajatella ja opiskella samaan aikaan. Lukiosta minulle jäi vahvasti sellainen fiilis, että jos aloitin jonkun ajatuksen ensimmäisenä vuonna, se ei koskaan ehtnyt loppuunsa. Aivoistani ehkä puuttuu jokin ajattelu-entsyymi.

Toisaalta, myllyyn tarvitaan vettä, enkä olisi kynän, paperin ja teekupin kanssa saanut itseäni kovin pitkälle, luulen. Katsos Selma, maailma on tuolla ulkona ja kynäsi on ikkuna siihen. Outokumpu on minulle näkökulma ja etäisyys. Jokin pala mosaiikkini löytynee sieltä, oli se mikä tahansa. 

Suunnittelu on hieno juttu - jos tietää mitä suunnitella. Minä en esimerkiksi juuri koskaan suunnitellun aineitani, sillä en voinut koskaan tietää, mihin ne minut lopulta johtivat. Siksi en tällä haavaa välittäisi suunnitella elämääni. Kädessäni on kirjava korttipakka ja oletan, että jokainen kortti löytää parinsa ennemmin tai myöhemmin, minun täytyy vain tarjota niille mahdollisuuksia. (Eilen oli esimerkiksi hirveän inspiroiva juttu lehdessä 60 vuotiaasta esikoiskirjailijasta.) Hypättävä siitä junasta toisin sanoen, vaikka vauhdista tuntemattomalle asemalle. 

Selma, oman elämänsä stunt-nainen

P.S Suunnitteilla on pieni novellisarja, jonka ensimmäisen osan postailen tulevalla viikolla!