21 päivää

Noin neljä viikkoa sitten heräsin ja havahduin jotenkin tuttuun tunteeseen. Viime keväänä ajattelin, olisiko ollut maaliskuussa, että näin paljon tästä vuodesta on jo mennyt ja näin vähän olen saanut aikaan. Nyt tajusin, että näin vähän on enää jäljellä. Tiedän, mitän typerä ajatus se on, - varsinkin, kun koen, että oma henkinen vuoteni alkaa aina syksyisin, eikä sillä ole mitään tekemistä kalenterin kanssa. Mutta en mahda sille mitään. Tein kuitenkin niin, että jaoin nelisen viikkoa sitten loppuvuoden kolmen viikon jaksoihin.

aina siinä

Sanotaan, että 21-30 päivässä pystyy oppimaan ja omaksumaan elämäänsä uuden tavan. Olen jo pitkään kaivannut elämääni jonkinmoista sisäistä järjestystä: tapoja ja rituaaleja. Sellaisia huonoja minulta kyllä löytyy.

kun kävelen kylmänä aamuna pellon reunaan

Olen sen verran fiksu tyyppi, etten (enää) usko yhdessä yössä tapahtuviin muutoksiin. Ajatus tai tahtotila muutokseen saattaa kylläkin tulla rysäyksellä, mutta ajattelumallin, tavan tai minkä tahansa kestävä rakentaminen ottaa aikansa -ja vaivansa (pelkkä päätös ei riitäkään, opin viimeiseksi). Toisaalta ehkä lopulta pitkä prosessi säästää sinut vähemmällä, kun ei joka kerta aloita laittaen kaiken peliin ja yritä muuttua yhtäkkiä joksikin muuksi. Siinä väsyy, luovuttaa ja joskus yrittää taas uudelleen. Ja uudelleen.

tai pesen hampaita pukeutumatta

Mihin minä sitten ajattelin tänä loppuvuonna keskittyä? En tiedä tarkkaan, enkä toisaalta tiedä, miten se teille oikeastaan kuuluisi. Blogini ei ole päiväkirjani, enkä aio koskaan avautua lukijoilleni asioista, joista kukaan ei millään tavalla hyödy. Olen omakohtainen kirjoittaja, kirjoitan omalla nimelläni ja pohdin mielelläni kaikenlaisia asioita, arkoja ja rankkojakin, jos niikseen, mutta tavoitteenani on aina säilyttää tietynlainen toimittajuus ja tuottaa hyvää ja niin sanotusti keskustelevaa tekstiä.

lakanoiden painaumat risteilevät iholla

Mutta jos etsit omasta kyljestäsi uudelleenkäynnistysnappulaa tai huomaat ajattelevasi liian monta kertaa päivässä "sitten kun", kokeile ihmeessä samaa kuin minä. Minä en lupaa mitään, en myy mitään, enkä aja mitään muuta kuin rakkauden aatetta. Näin minä kuitenkin ajattelin tehdä: 21 päivää kerrallaan keskityn asiaan, johon haluan kaiken keskittymiseni kohdistaa. Taika, jos sellaista on, on siinä, että kahdessakymmenessäyhdessä päivässä huomaan, että tapa on juuri sellainen jota elämäni kaipasi ja se on tullut jäädäkseen tai että vaihtoehtoisesti tajuan, että tämä juttu, oli se miten hyvä tahansa, ei sovi minulle pitkässä juoksussa. Esimerkiksi: edellisen jakson ajan kiinnitin huomiota syömiseen, mitä söin, milloin ja miksi. (Kiinnitän edelleen, mutta 21 päivää saa riittää - tarkoittaen, että ruokaan liittyvät asiat ovat niitä, joita ei kannata pyöritellä mielessään kaiken aikaa.) Kolmen viikon tullessa täyteen valitsen itselleni uuden otsikon seuraavalle jaksolle.

talvi peittää polut

Tämän nykyisen nimi on aamusivut ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että herättyäni pistän munakellon soimaan vartin päähän ja kirjoitan. Vinkin olin pistänyt korvan taa lukion luovan kirjoittamisen opettajalta. Niissä teksteissä ei ole toistaiseksi ollut mitään julkaisukelpoista ja tarkoitus onkin vain kirjoittaa sisällöstä välittämättä. Julkaisenkuitenkin tähän loppuun kevennykseksi erään runoillan helmen. Kirjoitimme minuuttirunoja  ja tämä on yksi niistä:

hämähäkinseitti auton ikkunassa 

joku tuudittaa itkevää lasta 

minä seison tiellä olkapää roikkuen  

veljeni juoksee kohti poliisia hoippuen 

Tehtävänanto ei edellyttänyt riimeilyä, mutta se tuntui hauskalta kun ei yleensä niin tee. Matalan kynnyksen runoilu, ja etenkin aukkorunojen tehtailu vanhan romaanin sivuihin on ihanaa!

Selma

Iina & Albert: I'm in the process of creating good habits to my everyday life. I've also become such a poet.

minä olen mitä olen

Samaan aikaan kun muurahaisten valloittama huonekasvi keittiössämme kuihtuu ja kuolee, minä käänteisesti kasvan uutta ja muutun. Hitaasti, mutta takuulla. Huomaan muutoksen itse. Näen sen tanssisalin peilistä, kun vedän verhoja niiden eteen. Vedin eilen hikeä nenään, mutta jaksoinpahan tehdä muutaman toiston enemmän kuin vielä viimeviikolla. Hämmästelen suihkussa kehooni hiipineitä kaaria.

Kehoni muuttuu sen mukaan, mitä minä teen joka päivä. Tätä nykyä minä tanssin sen ajan, minkä olen edelliset kaksitoista vuotta päivittäin istunut. (Opet, koittakaa itse joskus istua koko päivä. Vähemmästäkin kököttämisestä energiat laskee ja takapuoli puutuu.) Maailmani rakentuu liikkeellä olemisen ympärille: nälkä tulee hanakammin, keho on väsynyt, mutta kun liikkeelle pääsee, ei halua pysähtyä, joinakin iltoina lenkille on vain kertakaikkiaan pakko päästä, peilineuronini saavat minut kallistumaan, kun katson muiden tanssia ja niin edelleen. (Tiesittekö, että samat alueet aktivoituvat aivoissamme riippumatta siitä, liikummeko itse vai katsommeko muiden liikettä?)

Kuluneella viikolla teimme iltapäivisin kontakti-improvisaatiota ja kumma hyvänolontunne seuraili minua koko viikon. Nostin asian esiin ja muutkin olivat huomanneet saman. Kuka meitä koskettaa, kun me kasvamme isoiksi? Varsinkin me yksineläjät saatamme jäädä vaille, mikäli emme pidä huolta päivittäisen halikiintiön täyttymisestä. Sanon tämän käsi omalla introvertin sydämelläni. Viihdyn yksin ja rauhassa, mutta elääkseni minun on oltava muiden ihmisten seurassa. Elääkseni onnellisena minun on saatava olla todella lähellä ja kiitos tanssin, olen viimeviikolla kierinyt pitkin lattioita ja kavereiden kehoja lähestulkoon varastoon.

Tänään kaivoin kasvin ulos ruukustaan ja vaihdoin mullat. Viis siitä, että talvi tulee! Aina on oikea aika pelastaa sielu. Okei, vähän överisti sanottu, mutta en voinut jättää lausetta käyttämättä.


Sain muutama viikko sitten viestin sähköpostiin koulun taholta. USA:n suurlähetystö järjestää yritysideakilpailun. Vaikka olen löytänyt itsestäni yrittäjähenkisyyttä, en ole kova kilpailemaan, eikä bisneskään kiinnosta minua. Mutta minun sydämeni syttyy kehollisuudelle, hyvälle ololle ja liikkumiselle - etenkin ulkona ja mielellään myös muiden tyyppien kanssa (vaikka juoksulenkit metsään vain oman itsensä seurassa ovatkin kultaa).

Löimme muutaman koulukaverin kanssa viisaat päät yhteen eräänä saunailtana ja päätimme lähteä kehittämään tästä jotain. Tärkeimpänä esiin nousivat ajatukset siitä, kuinka hyvä olo omassa kehossa kuuluu kaikille, mitään ei saa tuputtaa, mutta kannustaminen ja olematon kynnys ovat must. Ja että rahasta ei saa olla kiinni. Tähtiä tavotteleva ajatus erilaisten ja eri-ikäisten yhdistämisestä on kaunis ja tavoittelemisen arvoinen. Ideat lensivät: kävely ja kahvikerho, viikonloppuretkiä luontoon, joogaretriittejä, pallopelejä miljoonaa eri laatua, tietoa anatomiasta ja terveydestä toimintaan piilotettuna, somaattista työskentelyä, koskettamisen ja kosketuksi tulemisen opettelua, ulkonäkö- ja suorituskeskeisen liikuntaskenen hylkääminen.

-- that’s the only person you have to live your whole life with Selma Hopsu - Manifesti 

 Vaikka kilpailusta ei tulisi mitään (sillä esimerkiksi aikaa on jäljellä enää aika vähän), olen tyytyväinen siihen, että kelat on saatu pyörimään ja olen löytänyt aiheen jonka koen tärkeäksi ja joka aidosti kiinnostaa minua.

Selma

Iina & Albert: It's vitally important to be touched every now and then.  I believe you know what I'm talking about. I also believe it should be a human right as well as feeling good in our own bodies.

kuulumisia kansien välistä

Syyskuun kirja oli Jonathan Carrollin Naurujen maa. Kuvassa näkyy Joensuun kulttuurikahvila Laiturin teekuppi ja sohva. Kävin muutama viikko sitten hengailemassa siellä ja viimeviikolla osallistuin uusien vapaaehtoisten iltaan. Kahvila on Joensuussa vanhassa asemarakennuksessa ja sisään kuuluvat junien kuulutukset, tarjolla on vegaanisia herkkuja ja meininki on ihanan rento. Haaveilen aina vaan työstä kahvilassa, joten satunnaiset viikonloppuvuorot ehkä helpottaisivat tuskaani.

Takaisin Naurujen maahan vielä hetkeksi. Kiitos ensinnäkin Tarulle vinkistä! Kirja piti otteessaan ja kerronta oli mielikuvituksellista ja mukaansa tempaavaa. Itselläni oli kuitenkin jokin henkilökohtainen ongelma päähenkilöä kohtaan, joten en ottanut kirjaa omakseni. Se oli hyvää viihdettä, vaikka taitaa olla aikaväärin sanoa kirjasta niin.

Lokakuu alkoi sanoilla "nainen juoksi häntä kohti". Kyseessä on Riikka Pulkkisen ylistetty teos Totta, jonka nyt viddoin kannoin kirjastosta kotiin. (Kyllä, isä, luen sen Seitsemän veljestä vielä joskus.) En muista milloin olen viimeksi lukenut suomalaista tuotantoa ja sitä olenkin ajatellut painottaa kirjavalinnoissani enemmän tai vähemmän. Menin ihan kupliksi, kun hesari joskus viime vuonna teki listan olikonhan se nyt finlandiapalkituista teoksista, vai sen vuoden ehdokkaista. Tuli sellainen olo, että täytyisi lukea ne kaikki. Eläköön suomalainen sanataide!