keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Improvisaatiosta

Viime keväänä, kun elämä tuntui ikävältä, pelasti minut monena aamuna José Gonzálesin kappale Stay alive. Siinä on sellainen noste, joka vetää ylös sängystä pimeimpinäkin päivinä tai juoksemaan kotiin loppumatkan. Plus että se on mitä hellyyttävimmän Walter Mitty-elokuvan soundtrackilla - leffa, joka aiheuttaa aina pakonomaista tarvetta lainata veljen lonkkaria ja hypätä seuraavaan laivaan kohti mitä vain. Toimia heti. Tarttua elämäänsä kiinni ja ravistaa kunnolla.

Improvisoidessa toimii vaistojensa varassa. Päätökset syntyvät hetkessä ja tuntuu kuin koko aivokapasiteetti olisi käytössä, kun kehon sensorit välittävät informaatiota kaikista aisteista.  Viimeinen kattaus -näytelmän tekoprosessi ja taakse jääneet kolme näytöstä todistavat seuraavan: parhaita juttuja elämässä ei voi suunnitella eikä ennakoida. Jälkeenpäin tosin voi tulla kaikenlaisia hyviä ideoita, mutta sitä kutsutaankin sitten oppimiseksi. Tänään valomiehen pöytä levisi kasaan. Raamatullisesta käsikirjoituksesta opiskeltu näytelmä olisi voinut kaatua siihen. Meidän kahvilassamme oli sähkökatkos. Kukaan ei miettinyt sitä hetkeäkään. Ihan samalla tavalla on tämä oikeakin elämä ihan silkkaa improvisaatiota. Joku sanoo jotain, tekee jotain, maailma tempaisee meidät jonnekin. Me reagoimme. Sanomme kyllä kaikelle muulle, paitsi sille, mille on sanottava ei.



"Katetaanko vielä teille?"
Minulla on tälle illalle myös toinen elämä-metafora. Kuka muu on pelannut skidinä Tarzan-playstation-peliä? Vaikka et olisikaan, pystyt varmasti kuvittelemaan viidakon kuninkaan, tuon moppitukkaisen hyypän vain lannevaate päällä keinuvan liaanista toiseen. Sitähän tämä on; tilanteesta toiseen heittäytymistä ilman varmuutta siitä, että se varmasti kantaa. Aina voi keinahtaa takaisin ja alla on oksien turvaverkko. Mutta jos jää kiikkumaan siihen yhden liaanin varaan, ei pääse koskaan eteenpäin ja vauhti lopulta pysähtyy.

Olin kamalan onnellinen kävellessäni keveässä lumisateessa kotiin. Olen kamalan huono Tarzan, mutta moneen liaaniin olen tarttunut jo sitten viime kevään. Hypännyt keinusta aina pikkuisen pidemmälle.

Elämäni ensimmäinen ptohobooth-kuva. Toi tukka kasvaa silmissä.
Huomenna alkaa Karelia Contact - kontakti-imrovisaatiofestivaali täällä Outokummussa, mikä tarkoittaa sitä, että hyvä olo on niille päiville taattu. Kun saa päivisin syli(e)n täydeltä läheisyyttä ja liikkeen riemua, voi illalla taas maalata ne kuolemansairaan tummat silmänaluset ja elää taas yhden maailmanlopun.

Iina & Albert: Felt alive after the end of the world.


2 kommenttia:

  1. Lainasin vähän sun ajatusta... http://emmanaupairvuosi.blogspot.fi/2016/01/lahtofiiliksissa.html?m=0 Toivottavasti ei haittaa!<3

    VastaaPoista
  2. Ei mitään, ihanainen! Kiva kuulla, että mun ajatus käy järkeen jonkun muunkin päässä!

    VastaaPoista