jalkojen alla maa

Latasin taannoin instaan kollaasin jaloistani ottamista kuvista ja mukana tekstin tyyliin: "It seems that I'm more interested in my feet than my face".
Se on ihan totta. (Puhelimessani ei ole myöskään etukameraa ja näytän täydeltä dorkalta posettaessani eteisen peilin edessä. Heh.)
Jalkani ovat lempikehonosani, vaikka tietty ketään ei saisi suosia. Ei niissä koivissa taida olla mitään ihmeellistä tai viehättävää -päinvastoin.  Tavalliset räpylät. Lyhyt ja leveä jalkaterä. Kuivat kantapäät ja kovettumia päkiöissä. (Kerran kylläkin eräissä teatteritreeneissä Brendan tökki jalkapohjiani. "Näissä tanssijan jaloissa on sitä jotain.") Aina vähän sängellä. En handlaa korkeaa relevétä ja kävelen mieluummin hasbeeneissäni kuin miljoonan taalan kymppikoroissa. Tai oikeastaan vielä mieluummin lenkkareissa tai ilman kenkiä (haluisin kokeilla sellaisia paljasjalkakenkiä!)
Mutta ne vievät minua paikkoihin, korkealle ja kauas,  ja kertovat kun väsyttää. Minä juurrun jalkojeni kautta tähän maailmaan. Juurrun alaspäin ja kasvan ylöspäin. Tanssin.
Rakastan kävellä ilman kenkiä ja metsässä juoksenkin paljain jaloin. Kirmaaminen sateen pehmentämällä pururadalla ja sen jälkeinen hykerryttävä kihelmöinti jalkaterissä on parasta, mitä tiedän. Saan siitä sen tunteen, jota kaipaan lapsuudesta. Tiedättehän, sen, jossa unohtuu hetkeen, eikä mikään muu ole tärkeämpää.
Kevät on tullut, kun voi työntää varpaat multaan, kesällä kahlataan nurmikossa ja rantavedessä. Taas se ihana kutitus, kun talvella juoksee saunasta lumihankeen, pyörii ja kiljahtelee ja säntää takaisin saunaan ja nostaa jalat ylös.
Vitsi näitä meidän kehoja. Nyt tekisi mieli kirjoittaa käsistä, nenistä ja keuhkoista - ja bodyworlds-näyttelystä! Mikä kehonosa on sinulle se kaikista merkityksellisin? Mitä ilman et tulisi toimeen?
Puss och kramar